Arvio: Meidän poika
Meidän poika on Lampelan rankka uutuus
Kirjailija-ohjaaja Pasi Lampelalta on lupa odottaa pureutumista rankkoihin aiheisiin.
Geneve (2007) mässäili edellisen nousukauden raunioilla äkkirikastuneiden ja äkkiköyhtyneiden tarinallaan, Kuilu (2009) puolestaan näytti siloisen perheen, jonka synkkä salaisuus oli ihmiskauppa.
Meidän poika puolestaan kulkee pommi repussa. Se sai ensi-iltansa syyskuun alussa Helsingin Kaupunginteatterin Pienellä Näyttämöllä.
Myyrmannit ja breivikit syntyvät jostain
Meidän poika näytetään mainiosti takautuen. Rikostutkija (Rauno Ahonen) ja äiti (Merja Larivaara) aistivat kumpainenkin, että jotain vakavaa voi olla tapahtumassa.
Larivaara tekee hienopiirteisen ja osuvan tulkinnan abipoikansa ahdistuksen hämmentämästä yksinhuoltajaäidistä.
Kaikkein lähimmäksi pojan salaisuutta pääsee uskottu (Elina Hietala).
Meidän poika (Hannes Suominen) jättää kuitenkin avaintiedot kertomatta, siksi ahdistus ei koskaan muutu avartumiseksi. Poika ei pysty vastaanottamaan apua, ja sitten on jo liian myöhäistä.
Suominen ilmentää kiusatun ja yksinäisen pojan ahdistuksensa koskettavasti.
Hietala tekee toisen koulukaverin (Markus Riuttu) kanssa tuoreen ja rajun tulkinnan nykynuorista.
Lampelan uutuus näyttää, että jostain – ja aivan hyvistäkin lähtökohdista – näitä ampujia, pommittajia ja breivikejä tulee. Merkit ovat näkyvillä, mutta niitä ei ole helppo tulkita oikein.