Arvio: Meidän poika
Villen pitkä syöksykierre
Kun koulussa ammutaan tai ostokeskuksessa räjähtää, nousee heti kysymys: ”Miksi?”. Syyllisiä järjettömään tekoon haetaan kodista, koetuista menetyksistä, mielenterveysongelmista, mediasta sekä aseiden että räjähteiden liian löperöstä saatavuudesta.
Pasi Lampelan Helsingin kaupunginteatterille käsikirjoittama ja ohjaama Meidän poika on ajankohtainen ja raikas esitys. Se tuo teorioiden sijaan epätoivoiseen tekoon ryhtyvän Villen hyvin lähelle katsojaa. Ville ei ole hirviö vaan fiksu poika, joka voisi asua samassa kerrostalossa tai istua omien lasten luokassa.
Hannes Suomisen Ville on lutuinen, vähän kömpelö kaveri, jo ylioppilaskirjoituksiin asti ehtinyt. Isä on kuollut, perheen muodostaa äiti (Merja Larivaara) eikä ystäviä ole. Villeä on kiusattu koko kouluajan. Hänessä on paljon vihaa ja epäluottamusta, mutta hän ei ole aggressiivinen vaan ärsytettynäkin vetäytyvä.
Meidän poika ei vastaa kysymykseen, miksi juuri Ville valitsee tuhon tien, miksi se tuntuu lupaavan edes hetken valtaa, voimaa ja vapautta.
Villen kierrettä pyrkivät ymmärtämään itsekin nuoruudessaan maailmantuskaa potenut sympaattinen poliisi (Rauno Ahonen) sekä lapsuudesta asti Villen tuntenut Jenni (Elina Hietala). Äiti on ymmällään. Mitä on tapahtumassa, mihin syvyyteen poika on luisumassa, ja eikö kaivattua palkintoa kaikesta yrittämisestä ja jaksamisesta koskaan tulekaan?
Meidän poika käsittelee tuttuja teemoja. Puhuttelevaa on Villen lähelle tuleva tavallisuus. Näyttämö on paljas ja valkoinen, välillä valojen rajaama. Tätä pelkistettyä ympäristöä ja Lampelan niukan osuvaa tekstiä vasten Jennan ja äidin näytteleminen tuntuu välillä ylimitoitetulta. Vähempikin olisi tehonnut.
Markus Riuttu on Villeä kiusaavana Aleksina erinomainen. Villessä on jotain, mikä muuttaa hänet sellaiseksi, jollainen hän ei oikeasti ole. Kiusaaja tulee saattaneeksi Villen sen rajan yli, jonka jälkeen ei paluuta ole.
Kari Mattila äidin miesystävänä ja Vappu Nalbantoglu Villen nettituttavana pääsevät myös osaltaan todistamaan Villen yhä ahdistavammaksi käyvää kierrettä.
Meidän poika lisää toivottavasti ymmärrystä ja välittämistä. Syytöksillä ja kivittämisellä ei pitkälle pääse.