Saavutettavuustyökalut

Tervetuloa teatteriin – turvallisesti! Käytössämme on koronapassi. Tutustuthan huolella ohjeistuksiimme Turvallisesti teatteriin -sivustollamme!
Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Meidän poika

Rolf Bamberg – Demari – 12.09.2011

Toivoton lapsi Helsingin Kaupunginteatterissa

On suorastaan ihmeteltävää, kuinka Pasi Lampelan näytelmä Meidän poika voi pitää niin tehokkaasti pihdeissään koko reilun kahden tunnin kestonsa, vaikka mitkään sen käänteet eivät tule yllätyksenä. Totta puhuen, käänteitä ei edes juuri ole, vaan murheellisen tarinan tapahtumat vyöryvät vääjäämättömänä takaumaketjuna lopusta loppuun. Näytelmähän alkaa valtavalla räjähdyksellä, joten eipä tarvitse jännittää, miten tässä käy.


Intensiivisyyden voikin nimetä näkemieni Lampelan näytelmien tavaramerkiksi, samoin kai lohduttomuudenkin, mutta kun mies kirjoittaa ankarista aiheista, ei siinä auta ruveta kovin kepeämielisesti hassuttelemaan.


Meidän poika on paisutteluja ja action-kikkailuja välttelevä negatiivinen, nollapisteeseen vievä kasvukertomus Villestä. Hän päättää juuri siinä vaiheessa, kun elämän pitäisi aukaista ylioppilaskirjoitusten jälkeen sylinsä kaikkine mahdollisuuksineen, että nyt riittää paskan ottaminen niskaan.


Koulukiusattu, vähän sisäänpäin kääntynyt, mutta varsin tavallinen ja tunnollinen poika alkaa tuntea olevansa ei-toivottu ihminen, ja kaikkein vähiten hänen olemassaoloaan toivoo hän itse. Häntä ei ole kotona mitenkään laiminlyöty, päinvastoin, hän on leskiäidin silmäterä, mutta kontaktivaikeudet ikätovereihin ovat johtaneet kiusatuksi tulemiseen, ja kiusaaminen tietysti vastaavasti sulkenut pojan mieltä entisestään.


Ja kun toivo loppuu, ratkaisun, hyvästijätön, on oltava sitä luokkaa, että se näkyy ja kuuluu. Ville opiskelee netissä tee-se-itse-pommin rakentamisen salat, ja saa opetusta verkkoyhteisön vastuuttomalta pommifriikiltä. Sitten eräänä sopivana päivänä, kun kauppakeskus Megassa on markkinapäivät, hän pakkaa latingin reppuunsa ja… lopun me tiedämmekin heti näytelmän alkukuvasta.


Aseistariisuva pääroolisuoritus


Meidän poika rakentuu siis takaumille, joilla kelataan Villen elämänfilmiä muutamia kuukausia taaksepäin niihin hetkiin asti, jolloin nuoren miehen kärsimysten malja alkaa läikkyä yli. Lampelan tekstin tärkein ominaisuus on, ettei se sorru sormella osoittaen syyllistämään Villen elämänpiirin ihmisiä eikä yritä ajan hengen mukaisesti selittää tai ratkoa ongelmia jokamiesluokan psykologisoinneilla.


Näytelmä on kuin kiihkoton, objektiivinen draamadokumentti erään nuoren ihmisen epätoivosta ja äärimmäisestä ratkaisusta. Paino on sanalla draama, sillä vaikka Meidän poika onkin aika suoraviivainen niin tekstiltään kuin ohjaukseltaan, se antaa nyansoitujen henkilökuviensa kautta katsojalle tulkintatilaa ja aiheita pidempään pohdiskeluun.


Hannes Suominen on täydellinen valinta Villen rooliin. Niin kolmekymppinen kuin jo onkin, hänen olemuksessaan on yhä koulupoikamaista epävarmuutta, naiviuutta ja toisaalta myös sitä kapinaa ja ehdottomuutta, joka abi-iässä monesti toimiamme ohjaa.


Roolisuoritus on aseistariisuva. Suominen on välillä jopa pelottavan syvällä Villen nahoissa, toisaalta hän osaa olla myös hyvin hellyttävä, katsojan myötätunnon kosiskelematta tavoittava.


Näyttämöllä tehdään hyvää työtä kautta linjan. Merja Larivaara on äitinä uskottavasti hämmentynyt ja ambivalenssin riivaama: pitääkö pojalle huutaa vai pitääkö sitä paijata? Äiti tekee vähän molempia. Rauno Ahonen on takaumarakennetta kannatteleva poliisitutkija ja tapausten kulun eräänlainen rekonstruoiva kertoja. Hän on tarinan tasapainottava hahmo, joka ei halua päästää missään vaiheessa kaaosta valloilleen, ei Villen kuohuntavaiheessa eikä räjähdyksen jälkeisessä tutkinnassa.


Villen koulutovereita esittävät raikkaasti Markus Riuttu ja Elina Hietala. Molemmat säätelevät näyttelemistään hyvin roolien edellyttämällä vimman ja introverttiuden välisellä asteikolla. Kari Mattila näyttelee irtonaisesti näytelmän ainoaa keventävää elementtiä, äidin deittiä, joka ilmaantuu viskomaan latteita elämänviisauksiaan Villen kiusaksi heidän olohuoneeseensa.


On toivoa herättävää ja huojentavaa, että Helsingin kaupunginteatterin näyttämöille mahtuu kaiken sinivalkoisen ja hörhelöisen musikaaliviihteen keskelle tällainen kotimainen kantaesitys, jossa tärkein ei ole pintakuorrutus, vaan kunnon purutuntuma.