Arvio: Katri Helena
Musikaalin Katri Helena on tahtonainen
Ihan heti ei tule mieleen, onko aiemmin tehty musikaalia artistista, joka vielä täysillä jatkaa uraansa. Harvinaista se joka tapauksessa on.
Ilpo Tuomarila on kirjoittanut lehtileikkeiden pohjalta musikaalin Katri Helenasta, joka on aina ollut tarkka siitä, ettei hänen yksityiselämäänsä riepotella julkisuudessa. Niinpä näyttämöllä elettyä ja sanailtuakaan ei kannata ihan totena ottaa. Vai kannattaako?
Musikaalin juonta kuljetetaan aina laulajan lapsuudesta asti. Jo Tohmajärven syrjäkylällä syntyy päätös ryhtyä taiteilijaksi. Äiti kannustaa ja isä toppuuttelee.
Loppu onkin kaikkien tuntemaa historiaa Puhelinlangoista asti. Tuomarilan teksti värittää historian lehtiä muun muassa levy-yhtiön ja otsikoita saalistavan toimittajakunnan kautta.
Katri Helenan tunnetuksi tekemät laulut on pantu myös dialogin pohjaksi ja niitä esittävät matkan varrelle osuvat tärkeät ihmiset. Tutut sävelet saavat myös yleisön liikahtamaan, silloinkin kun juoni ei oikein tahdo liikkua.
Ohjaaja Tiina Brännare on nivonut kokonaisuuteen koreografian, joka toimii ikään kuin kaikkea kommentoivana kuorona.
Katariina Kirjavaisen lavastus liikkuu kotitienoon sänkipellon ja maailman estradien välillä helposti ja visuaalisesti kiinnostavana.
Katsomo itkee – päähenkilö ei
Vaikka kohtalo heittää taiteilijan matkalle monenmoisia esteitä ja murheita, eivät ne nujerra vahvatahtoista naista. Näyttämön Katri ei juuri kyynelehdi. Sanna Majurin esittämä tähti on paikoin jopa kova. Traagisten murtumien nostattamat kyyneleet valuvat katsomon puolella.
Tapahtumat vierivät alkuun ohuen kepeinä ja komiikkaa tuodaan kovin alleviivaavin keinoin; humalaiset turisevat, levy-yhtiössä ollaan ääliöitä, toimittajat ovat temppuineen selkärangattoman härskejä.
Katrin ura etenee 1960-luvulla höyryveturin tavoin. Miessuhteet roikkuvat siinä sivussa ja Sari Siikanderin johtama toimittajakaarti on joka mutkassa kärkkymässä.
Äiti pysyy Katrin turvatyynynä läpi linjan. Sinikka Sokka on äitinä lämmin ja laulaa tunteikkaan kauniisti.
1970-lukua eletään marimekkomaisemaisissa perhekuvioissa. Suhde Timo Kalaojaan (Sami Hokkanen) kuvataan lempeästi.
Timpan kuolema ja hänen hautajaisensa saattelevat ensimmäisen puoliskon loppuun. Katrin sortuva ääni yrittää laulaa Katson autiota hiekkarantaa -laulua, ja katsomo on aivan mykkä.
Toinen puolisko alkaakin sitten 1990-luvulla aivan toisissa tunnelmissa Tule luo -laulun siivin. Tikapuilla taiteilee kujeileva professori Panu Rajala. Kari Arffmanin mainiosti esittämä roolihahmo nuolee kehonkielellään ja kosiskelee pehmeillä huokauksillaan. Yleisö retkahtaa raikuvaan nauruun.
Sitaattejaan viljelevän julkisuushakuisen miehen ja kansansuosikin suhdetta puidaan varsin pitkään. Se tarjoaa paljon naurun siemeniä, mutta lohkaisee kohtuuttoman palan kokonaisuudesta.
Pitkän uran kypsyttämä taiteilija haluaa lopulta vain tuoda kuulijoilleen nautinnon hetkiä, antaa kaikkensa estradilla.
Kaiken kaikkiaan musikaalista ei voi olla pitämättäkään, sillä sen verran paljon hyvää musiikillista tulkintaa ja nautittavia visuaalisia elementtejä siinä on. Vexi Salmen sanoin ” musikaali on suurten ikäluokkien tarina” – ja sellaisena paikkansa ansainnut.