Arvio: Katri Helena
Onnen maassa
Ken on luonut sinitaivaan, viherjäisen metsän ken… Lettipäinen pikku-Katri laulaa vanhanaikaisessa kansakoulussa ja heti sykähtää – ah niin suomalaista, kuin menetettyä onnen maata. Silti epäröin vähän: eihän kunnianosoitus elävälle ikonille voi onnistua.
Tarina etenee kuin Suomi-filmissä; syrjäkyliltä parrasvaloihin, kansanviisauksista oman itsensä filosofiksi. No – puhe ei ole esityksen vahvinta antia. Kuin toisteltaisiin lehtijuttuja: puolifilosofisia lauseita kuilun partaalla olemisesta, kulkemattomista poluista ja itsensä löytämisestä, nöyryydestä ja omista kahleista vapautumisesta…
Mutta käsikirjoituksesta viis, sillä kaikki on esitetty niin loistavasti! Herkkyyttä ja farssia suloisessa sotkussa. Värikkäitä pukuja, retro-designattu Danny ja mikrohousuinen Katri Helena ja mikä marimekkoidylli sukujuhlista. Näyttämöllä on viljapelto, värikäs Fiat viissatanen ja kaikessa mukana taitava tanssiryhmä, pätevä orkesteri ja näyttelijät, jotka oikeasti osaavat laulaa. Kiitos mm. Sinikka Sokka (äiti), Sari Siikander (toimittaja) ja esikuvansa arvoinen Sanna Majuri (Katri Helena)!
Myös näyttämö käytetään hyväksi: vauhdikkaasti lavastettu painajainen, koskettavat hautajaiset ja sketsinä pohjalla rakkaus lipevään Professoriin. Tule luo ja Vie minut -laulut teatraalisesti huojuvilta tikkailta, ja tanssijoiden myötä saunassa elämöiden, kirjailijan piirteitä herkullisesti liioitellen.
Ja kun ensi-illan päätteeksi lavalla seisoo päähenkilön rinnalla itse 66-vuotias Katri Helena – ja kun he laulavat yhdessä, niin täytyy myöntää, että minua on viihdytetty täysillä. Esitys osui suoraan yksinäiseen sydämeen.