Arvio: Villin kanin kapakka
PEHKOSEN TÄHDEN
Jari Pehkonen muuntautuu Helsingin Kaupunginteatterin Villin kanin kapakassa niin ilmetyksi Albert Einsteiniksi, että tuntuu hilpeältä nähdä fyysikkokuuluisuus melkein ihka elävänä. Pehkosen näyttelijätyön yhtenä elementtinä on luotettavuus. Hän osaa ja sillä selvä. On siis yksinomaan onni, että Pohjois-Karjalan poika aikoinaan vaihtoi kovin toisenlaiset ammattisuunnitelmansa näyttelijän työhön.
Sinänsä Villin kanin kapakka, näyttelijä Steve Martinin kirjoittama näytelmä, sijoittuu pariisilaiseen pikku ravintolaan, joka on edelleen olemassa nimellä Le Lapin Agile. Eletään sadan vuoden takaista aikaa ja arvaillaan, mitä uusi vuosisata tuo mukanaan. Sinänsä asetelma on helppo, mutta nyt ensi-iltansa saanut versio ei suinkaan tee siitä tylsää. Ihmismieli askartelee hyvin samanlaisten asioiden parissa vuosisadasta toiseen.
Pessimismiä tai ainakin elämän realismia tarjoilee kapakan isäntä Freddy itse Jyrki Kovaleffin muhevalla olemuksella. Nuoren polven kykyjä on Juha Jokela, jonka Elvis-tulkinta häpsähdyttää kysymykseen: nauhalta vai elävästi?
Elina Kolehmainen on antautunut tämän pikkunäytelmän pukusuunnitteluun. Aitoa pariisilaishenkeä 1900-luvun taitteesta on hauska katsella. Tiina Puumalaisen suomennos on soljuva ja Mikko Kivisen ohjaus ajoituksissaan osuvaa. Eppu Salminen nähdään Pablo Picassona ja Hannu Lauri taidekauppiaana, jonka kanssa kaupoissa taatusti jäisi häviölle; roolityö on vankkaa osaamistaidetta.
On oikein mukavaa, että Helsingin Kaupunginteatteri käyttää Studio Pasilan näyttämöä näin harkitusti ja näyttelijät suhtautuvat sivunäyttämöönkin kunnioittavasti. Villin kanin kapakka ei ole sinänsä suuri näytelmä, mutta huolellisesti toteutettuna se suo mainion kevennyksen elämään olematta kuitenkaan hömppää. Ja se kannatta nähdä yksinpä vaikka Pehkosen tähden.