Arvio: Siiri ja kamala possu
Ihanan kamala possu
Helsingin Kaupunginteatterin Siiri ja kamala possu on kekseliäs ja lapsia kunnioittava näytelmä. Taina Mäki-Ison tasaisesti ohjaama näytelmä kertoo niin ystävyydestä, suvaitsevaisuudesta kuin lapsen elämän kompastuskivistäkin.
Siirin (Elina Reinikka) pehmolelu Pupuun on tullut reikä, josta pursuaa pumpulia ulos. Pupu on Siirin unikaveri ja se kaikkein tärkein lelu. Tytön ystävällä pikku-Otolla (Matti Laine) kuitenkin riittää parannusehdotuksia. Niinpä Pupua kuljetetaan suutariin, hammaslääkäriin ja lopuksi nallesairaalaan. Sairaalasta kuitenkin kotiutuu Pupun sijaan Possu, joka on aivan kamala. Pitkin hampain Siiri antaa kodittomalle possulle luvan jäädä yhdeksi yöksi, vaikka pian selviääkin että possu sotkee aivan kaiken.
Tiina Nopolan ja Mervi Lindmanin Siiri ja kamala possu -kirjaan perustuva esitys on hullunkurista leikittelyä lapsuudella. Vaikka näytelmän tarina ei olekaan yksi yhteen kirjan kanssa, välittyy siitä silti Nopolan teksteistä tuttu lämmin leikkimielisyys.
Lapsiyleisö samaistuu Siiriin ja myötäelää joka hetken. Aikuiskatsojaa ilahduttaa Reinikan pikkutarkka lapsimainen liikehdintä raivokohtauksia myöten. Matti Laine saa pikku-Oton lisäksi näytellä myös äitiä, suutaria, hammaslääkäriä, lääkäriä ja kamalaa Possua. Etenkin hammaslääkärin ja kamalan Possun rooleissa Laine tekee hienoa työtä.
Suurta roolia näyttelee myös Heini Granbergin lavastus ja puvustus. Pienen Näyttämön Lämpiö, muuttuu lastenhuoneeksi, hammaslääkäriksi ja nallesairaalaksi käden käänteessä. Lavastuksen kekseliäisyys jatkuu possupukuun saakka. Välillä vaikuttaa siltä, että kamalia possuja lymyää jokaisessa nurkassa.