Arvio: Siiri ja kamala possu
Oi jospa oisit saanut olla mukana…
Pienimmille suunnatut teatteriesitykset ovat aina tervetulleita. Siinä samalla kun niitä pääsevät katsomaan aikuisetkin – äidit, isät, mummot, vaarit, kummit, perheelliset ja sinkut. Kenestäpä ei olisi mahtavaa joskus muistella miten kliffaa oli olla uhmaikäinen.
Tiina Nopolan kirjojen parissa aika menee rattoisasti. Siiri esimerkiksi tuntee monta Ottoa ja vielä yläkerran Onnin ja tosi hurjan Hunskelin.
Mutta nyt on siis kysymyksessä possu, joka kuuluu olevan kamala ja joka saapuu teatteri-Siirin luo vaihdokkaana postipaketissa. Lelusairaalan piti palauttaa parsimisen jälkeen pupu, mutta sattui ”inhimillinen virhe”. Siiri on tyrmistynyt.
Taina Mäki-Iso on ohjaajana tavoittanut oikeasti tekstin hengen, toteutuksesta löytyvät niin leikki kuin huumori, niin lasten pähkäily kuin opitut käyttäytymismallit. Erilaisuuden hyväksyminen ja toisen asemaan asettuminen ovat aluillaan Siirin kasvamisessa. Oman oivaltamisen arvo myös turhien pelkojen voittamisessa on suuri, ja jos ja kun esitys vauhdittaa pikku katsojissa samanlaisen prosessin, se on täyttänyt erään saduille maailman sivu uskotun tehtävän.
Elina Reinikka on nenännipukkaansa myöten vetoava ja energinen Siiri, eleiltään ja ilmeiltään mainio. Liikekieli on hassunkurisen notkeilevaa, eikä näyttämöliikunnasta puutu vauhtia. Matti Laine on monessa roolissa ja rakentaa hänkin tarinaa kaikella ”vakavuudella”. Kun muuntautuminen äidistä suutariksi, suutarista lääkäriksi tapahtuu tässä ja nyt, pienokaisille hahmottuu teatterin perusidea, samalla kun tunne on tuttu omista leikeistä tyyliin: ”Nyt tää on jooko poliisi?”
Musiikki täydentää hyvin kerrontaa, mutta sille olisi voinut antaa enemmänkin tilaa ja painoarvoa.
Rytmikäs meno käynnistää pikku katsojissa osallistumisen, mukaantulon tarpeen ja poistaa mahdollista jännitystä ja kipsaantumista. Eikä olisi ollut pahaksi houkutella joissakin juonen pulmissa yleisöä ottamaan kantaa. Näytelmän seuraaminen on aina yhteistä elämyksellistä kokemista, ja se saisi näkyä ja tuntua isostikin.
Näyttämökuvassa on kiitettävästi jekkuja ja fantasiaa ja lavastuksella myös juonenkulullista merkitystä.
Siirille ja Otolle, pupusta ja possusta puhumattakaan voi ennustaa kivoja aikoja, sillä kaikki teatterilaiset rakastavat lapsiyleisöjä, kun ne ovat niin ihania.