Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Metsä

Eeva Kemppi – Turun Sanomat – 12.11.2011

Mestarit lavalla

Venäjä, kaunosieluisen kulttuurin mahtimaa tulee vierailulle Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä suurieleisesti ja samalla herkän hienoviritteisesti. Aleksandr Ostrovskin (1823–1886) klassikkonäytelmä Metsä nähdään toisen venäläisenteatterin legendan Maly-teatterin johtajan Juri Solominin ohjaamana.

Suomessa huonosti tunnettu, venäläisen näytelmäkirjallisuuden isäksi tituleerattu Ostrovski kirjoitti viitisenkymmentä näytelmää, joista monet kuvasivat Moskovan kauppiaiden elämää. Tunnetuimpien joukkoon kuuluu Metsä, joka tosin kuvaa kauppiaiden sijaan syrjäisen maalaiskartanon uneliasta, metsän varassa kulkevaa elämää. Aiheina ovat kuitenkin Otsrovskille tutut rahanhimo, itsekkyys ja tietenkin roihuava rakkaus, vahvasti huumorilla ja ihmisluonnon tarkkanäköisellä kuvauksella siivitettyinä.

Vankka ja syvä tuntemus tekstin ja näyttämön ehdoista ja erityisesti rakkaus teatteriin näkyvät esityksessä vahvasti. Metsä on häpeilemättömän vanhanaikainen, koristeellinen ja runollinen esitys, jossa tunteet ja ihmissielu ovat pinnassa, mutta tarkkaan ohjatusti ja asemoidusti.

Venäläismestarit
ja suomalaistähdet

Ostrovskin ja Solomin lisäksi esityksessä näkyy muidenkin raskaansarjan teatterimiesten kädenjälki. Aleksandr Glazunovin lavastus on kuin suuri muuntuva, kolmiulotteinen maalaus, johon näyttelijöitä asemoidaan kauniiksi kuviksi. Markku Penttilän valot maalailevat iltaruskoja, tähtitaivaita ja aamunsarastuksia läpikuultaville kankaille. Aleksei Trefilovin puvustus leikittelee ylellisyydellä ja folklorella. Grigori Gobernikin elokuvallisen viihteellinen musiikki tunnelmoi ja kuljettaa kohtauksesta toiseen.

Venäläiset mestarit saavat rinnalleen suomalaisen teatteritaivaan tähdistöä, eturivissä keikaroi veikeä parivaljakko Asko Sarkola ja Esko Roine . Sarkolan traagikko Gennadi ja Roineen komedianäyttelijä Arkadi, persaukisia maakuntanäyttelijöitä molemmat, saavat herkutella mielin määrin pitkillä viipyilevillä jutusteluilla.

Näyttelijät nautiskelevat tyypitellessään venäläisiä, meillekin hyvin tuttuja hahmoja. Henkilöt on ohjattu tarkasti, mutta ilmavasti. Näyttelijäkaarti on napannut Solominin tunteisiin nojaavasta ohjaustyylistä tiukasti kiinni. Lasse Pöystin tarkkaavainen ja oikukas lakeija, Pertti Koivulan ahne, mutta sydämellinen kansanmies ja Antti Langin kartanon rikasta leskirouvaa kirjaimellisesti nuoleskeleva itsetietoinen lukiolainen ovat hauskaa katseltavaa.

Metsä on vanhahtavasta ylevyydestään huolimatta ehtaa komediaa. Mutta ei sillä tutulla hohottelevalla tavalla, johon pikkujouluaikaan kaupunginteattereiden komedioihin ja farsseihin lippujaan varaavat odottavat, vaan hienovaraisemmalla ja hiukan kärsivällisyyttä vaativalla tavalla.

Vastalause
viihteellisyydelle

Ensi-ilta yleisön joukossa on monia venäläisen kulttuurin tuntijoita ja menneiden vuosikymmenten kulttuuriradikaaleja. En voi välttyä ajatukselta, että Metsä edustaa osaltaan juuri sitä taidetta, jota vastaan on eri aikakausina ja eri syistä noustu. Porvarillista, sentimentaalista, koreilevaa ja tuudittavaa taidetta, joka hautaa yhteiskuntakriittisyyden ja uudistushalun alleen.

Ehkä hiukan yllättäenkin, jykevän traditionaalinen, perusasioihin nojaava, teatteria ja elämää puolustava esitys näyttäytyykin arvokkaana ja jopa kriittisenä. Vastalauseena nopeatempoisuudelle sekä hutiloidulle ja loputtoman kaupalliselle viihteellisyydelle.

Toki tässäkin on vahvaa laskelmointia takana, suuret mestarit nostetaan lavalle. Mutta vastapainona on suuri rakkaus ja usko taiteeseen ja teatteriin, kielen ja kuvien voimaan sekä kaiken rahanahneuden kuorruttaman pinnan alla piilossa olevaan sieluun.