Arvio: Metsä
RÄTILLÄ PÄIN ROOLEJA
Metsässä annetaan rätillä päin ikärasismia. Ja mennään venäläisittäin tunnetilasta toiseen, kepeästä komediasta suinpäin syviin tragedian vesiin. Katsojalle tämä on yhtä juhlaa, ja uskoisin, että tekijöillekin.
Tunnen itseni etuoikeutetuksi.
Sainhan yhden näytelmän aikana useamman kerran todistaa teatterin ihmettä: kun yleisö pidättää hengitystään, että kuulisi jokaisen sananlopunkin ja henkäyksen niiden välisessä hiljaisuudessa. Näkisi kulmien kurtistuksen ja hikipisaran noruvan poskenreunaa pitkin.
Tämä toistui niin Asko Sarkolan kuin Esko Roineen astellessa näyttämöllä, mutta ennen kaikkea Lasse Pöystin ollessa läsnä.
Tammikuun 24:nnen, arkisen tiistai-iltapäivän, kruunasi Pöystin 85-vuotisjuhla, jonka kunniaksi Metsä-näytelmän päätyttyä Helsingin Kaupunginteatterissa tämä suomalaisen teatterin Grand Vieux Monsieur kukitettiin, suukotettiin ja halattiin moninkertaisesti.
Mikä olisi tässä ajassa Metsää parempi näytelmä Pöystille, tuskin mikään! Saahan hän siinä laittamattomasti esittää kiusallisiakin totuuksia toistuvasti töräyttelevää lakeija Karpia, jolla tuntuu olevan kokoaan suuremmat korvat ja silmät selässäkin.
Pöysti on hellyttävä näky hiihdellessään pitkin lavaa ja kuulostaessaan hetkittäin ihan Muumipapalta.
Pöystin veroinen
elävä legenda
Mikä parasta, on Aleksandr Ostrovskin vuonna 1872 valmistunut näytelmä yllättävän ajankohtainen kertomus ihmisen huvittavasta pienuudesta, mutta myös näyttelijöistä sekä konkreettisesti näyttelemisestä.
Venäläisen teatterin isäksi luonnehditun näytelmäkirjailija Ostrovskin maailmassahan ihmiselo ylipäätään on yhtä komedian ja tragedian sekamelskaa sekä jatkuvia pikkupelejä, mutta kirjailija on myös kirjoittanut kolme näytelmää, joissa puhutaan nimenomaisesti näyttelemisestä.
Yksi niistä on Metsä, jonka Kaupunginteatterille ohjasi Pöystin kaltainen legenda venäläisessä teatteri- ja elokuvamaailmassa, Juri Solomin. Vuonna 1935 siperialaisessa Tshitan kaupungissa, lähellä Kiinan ja Mongolian rajaa syntynyt Juri Mefodionovitsh on taustaltaan näyttelijä, ja ehkä tunnetuin roolistaan tutkimusmatkailija Vladimir Arsenjevina Akira Kurosawan unohtumattomassa Dersu Uzala-elokuvassa vuodelta 1975.
Kaupunginteatterin esitys on Solominin kolmas Metsä-ohjaus. Ensimmäisen vuoro oli Bulgariassa 1979. Toisen aika koitti 1996 Moskovan Maly-teatterissa, yhdessä Venäjän arvostetuimmista taidelaitoksista, jota Solomin on johtanut vuodesta 1988. Siellä Metsä menee yhä täysille katsomoille.
Maly sai alkunsa vuonna 1756 keisarinna Elisabetin ukaasista, ja vaalii yhä sen velvoittamana venäjänkielisen komedia- ja draamateatterin perintöä.
Neukkunostalgiaa
ja verhotanssia
Tuntuu kuin olisin käynyt teatterissa Venäjällä. Ohjauksen ohella venäläistekijöillä on vastuu myös musiikista, lavastuksesta ja puvustuksesta.
Kaikilla kolmella on vahva roolinsa näytelmässä. Malyn taiteellisen varajohtajan, säveltäjä Grigori Gobernikin musiikki ohjailee näyttämön tapahtumia, nostattaa jännitystä ja kutkuttaa nauruhermoja. Ja on ah niin neuvostonostalgista!
Aleksandr Glazunovin lavastusta voisi luonnehtia vaikka venäläisromanttiseksi. Hänen oivalluksensa verhojen tanssista musiikin tahdissa on henkeäsalpaava.
Pukusuunnittelija Aleksei Trefilov luo asuillaan hetkessä mielikuvan kantajastaan, köyhästä näyttelijästä pönöttävään aatelisherraan. Etenkin kartanonrouva Raisa Pavlovnana hykerryttävästi ketkuileva ja kihertävä Tiina Pirhonen suo liikehdinnällään asuille kaiken kunnian.
Metsässä ei ole ainuttakaan heikkoa lenkkiä – siitä pitänevät huolen niin täsmäohjaus kuin tiimityökin. Näytelmä on myös märkä rätti päin ikärasismia.
Taustajoukoissa on niin Neuvostoliiton kuin Venäjän federaationkin kansantaiteilijoita ja esittäjäportaassa taas suomalaisseniorien parasta A-ryhmää.
1944 syntynyt Esko Roine ja vuotta nuorempi Asko Sarkola ovat toki poikasia vuonna 1927 maailmaan tulleen Pöystin rinnalla, mutta tämän ajanhengen mukaan kuitenkin jo so last season.
Yleviä ollaan, eikä
järkeä tipantippaa
Ikä ei näy, kun näytelmän tahti kiihtyy, ja Sarkolan säkenöivästi tulkitseman aatelisjuurisen näyttelijä Nestshastlivtsevin puhekone pääsee vauhtiin. Liikkeet vain terävöityvät terävöitymistään.
Sarkolan Gennadi Demjanitshille oivan vastuksen tarjoaa näyttelijästä palvelijan rooliin pudotettu Roineen Arkadi Stshastlivtsev. Kaksikko on toisilleen monesta tuttu vastanäyttelijänä, ja se näkyy ilahduttavasti katsomoonkin.
1947 syntynyt Tom Wentzel voidaan myös lukea seniorikaartiin. Hänen osuutensa kartanonherra Bodajevina on ajallisesti vähäinen, mutta läsnäolossaan vahva.
On herkullista kuvitella tunnelmaa näytelmän harjoituksissa, joissa konkarit kohtaavat keski-ikäiset – kuten emäntäpiika Ulitaa tyylilleen uskollisesti esittävän Eija Vilpaksen ja Eppu Salmisen siipeilijä Milonovin roolissa. Junioriosastosta (muun muassa Kreeta Salminen, Antti Lang) puhumattakaan.
Yhden herkullisimmista hahmoista, vauraan talonpoikaisen Ivan Petrovitshin, tekee niinikään keski-ikäinen Pertti Koivula. Hykerryttää yhä, kun muistan tämän riisuutuvan raivokohtauksen.
Niin venäläistä, niin neukkulaista! Ja niin ajankohtaista, että sopii kuin votkasnapsi blinipöytään. Arkashka-Roineen sanoin: ”Ollaan niin yleviä että huimaa, mutta järkeä ei ole, ei tipantippaa!”
Osuu ja uppoaa, tämänpäiväiseen Suomeenkin!