Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Metsä

Rolf Bamberg – Uutispäivä Demari – 15.11. 2011

Molièren komedioille velkaa oleva Metsä-näytelmä: Patinat ja patetiat kohdillaan

Joskus tekee hyvää mennä teatteriin katsomaan esitystä, jolle ei ole etukäteen ladannut suuria odotuksia sisällöllisestä tai visuaalisesta tajunnanräjäytyksestä sen enempää kuin ohjaajan uutta luovasta teatterikielestä. Voi vaan istua alas, antaa vaan näyttämön hätkäyttämättömien tapahtumien viedä.

Helsingin kaupunginteatterin suuren näyttämön Metsä on sellaista teatteria. Kiireetöntä ja viimeisteltyä, mutta yllätyksetöntä ajankulua. Aleksandr Ostrovskin liki puolitoistasataa vuotta sitten kirjoittamassa näytelmässä on hahmollaan jotain siitä ikikestävästä draamataiteesta, johon Anton Tšehov johdatteli pari kolme vuosikymmentä myöhemmin.

Metsästä tunnistaakin tšehovilaisia kaikuja, ihmisten hämmennystä vanhan ja jonkin uuden maailman rajapinnalla. Siinä on myös samansukuistaa viipyilevyyttä, mutta on komediaksi kirjoitettuna vähän toiminnallisempi.

Molière-mausteinen soppa

Venäläisen näytelmäkirjallisuuden isäksi mainitun Aleksandr Ostrovskin Metsän ydinasioita ovat ahneus ja sitä vastaan asettuva pyyteettömyys. Omaisuudestaan visu tilanomistaja, leskirouva Raisa Pavlovna Gurmyžkaja, pyörittää mielensä mukaan mikrokosmosta, jossa hänen pillinsä mukaan pyörivät niin sukulaiset, palkolliset kuin naapuritilalliset. Tai siihen hän on tottunut, kunnes koittaa päivä, jolloin rakennelma alkaa säröillä joka nurkalta: rouvan suojeluksessa kasvanut Aksinja kapinoi tätinsä naittamissuunnitelmia vastaan, naapurin juntti-isäntä vedättää metsäkaupoissa ja maatilalle pölähtää mielenharmiksi vielä kunniattomalle alalle eli maaseudun kiertäväksi näyttelijäksi hairahtunut toinen veljenpoika kiertolaiskumppaneineen.

Syntyy Molièren komedioille velkaa oleva soppa, jossa pahimmillaan on yhtä aikaa hukassa rahaa, rakkautta ja oikeudenmukaisuutta. Onneksi neuvokkaalla tragedianäyttelijä Nestšaslivtsevillä on kahta viimemainittua niin paljon, että lopussa oikeat rakastavaiset löytävät toisensa ja tilitkin menevät suunnilleen tasan.

Ostrovskin näytelmä tekee hauskasti kunniaa teatterin peruskiville, uhrautuvaisille näyttelijöille. Molierelaisesta ovelasta ja osavasta Sganarelle-palvelijahahmosta muistuttavalla Nestšastlivtsevillä on verraton ammattiylpeys, joka kestää häijymmätkin nöyryytysyritykset, ja hänen toverinsa, koomikko Stastlivtsev, taas selviytyy vastoinkäymisistä rennolla huulenheittelyllä.

Se, että näissä rooleissa on kaksi komedianäyttelemisestä kaiken tarpeellisen tietävää konkaria, Asko Sarkola ja Esko Roine (molemmilla myös runsaasti teatterinjohtajakokemusta), tuo dialogiin sävykästä lisämaustetta. Itseironian viehko häivähdys leijuu ilmassa.

Tiivistettyä näyttelemistä

Sarkola on saanut Metsän ja itsensä ohjaajaksi miehen, joka tuntee tämän näytelmän, kirjailijan sielunmaiseman ja venäläisen teatterin tradition läpikotaisin. Maineikkaan moskovalaisen Maly-teatterin johtaja Juri Solomin on sekä näytellyt että ohjannut venäläistä näytelmäkirjallisuutta. Hänet tunnetaan erityisesti näyttelijätyöhön huomion kiinnittävänä ohjaajana ja se näkyy kaupunginteatterin avaralla lavallakin. Gestiikka ja puhe on viimeisen päälle ajateltua, komedia on riisuttu kaikesta hörhelöinnistä ja tyhjännauratuksesta. Näytelmän henkilöihin on niin taitavasti sisäänkirjoitettu suloinen slaavilainen pateettisuus, ettei sitä tarvitse näyttelemisessä ylikorostaa.

Pelkistetty ilmaisu läpäisee koko esityksen, mikä käy Tokoinrannan hehtaarilavalla ongelmaksikin. Kun täsmäpuhetta joudutaan ”jatkamaan” mikrofonivahvistuksella se muuttuu epäluonnollisesti kaikuvaksi. Pienempi näyttämö olisi varmaan ollut parempi tälle esitykselle, mutta kun lavalla on Sarkolan (66 v.) ja Roineen (67) lisäksi konkariosastolta vielä Lasse Pöystin (84) ja Tom Wentzelin (64) kaltaisia vetonauloja, eihän tilaisuutta pieniin saleihin lähdetä tuhlaamaan.

Pöystin hellyttävästi näyttelemässä hovimestarihahmossa on sydämeenkäyvää patinaa, juuri sitä menneen maailman häilähdystä uusien aikojen kynnyksellä. Samaa on Wentzelin puolikuurossa Bodajevissa, jolle vanhat patriarkaalisen yhteisön käytännöt ovat pyhiä.

Näytelmän herkullisin roolityö taitaa kuitenkin olla Tiina Pirhosen kipakasti tekemä matroona Raisa Petrovna, joka on valloittavan kaksinaamainen, mutta vielä kerran leimahtavan lemmen edessä lopulta aseeton.

Veteraanien vastapainona Antti Lang tilanvaltiattaren pyörryksiin pistävänä pojannappulana ja Kreeta Salminen suloisena, estetyn rakkauden polttelemana Aksinjana luovat patinapintaan kirkkautta ja väriä.