Arvio: Kuninkaan puhe
Aateluus velvoittaa näyttelijääkin
Kuninkaan puhe on viiden tähden suoritus Helsingin kaupunginteatterilta
Helsingin kaupunginteatterin ohjelmistoon tuli viime viikolla monien mahdollisuuksien näytelmä Kuninkaan puhe. Käsikirjoitus on alun alkaen ollut kuvaus Englannin Imperiumin suurista hetkistä puserrettuna hovin tapahtumiin – aikalaisilleen suuriin, mutta joiden suuruus tämän päivän kulmasta saattaa jäädä pienenpuoleiseksi.
Ohjaajalle on tarjolla aineksia moneen tulkintaan. Kari Heiskanen pyörittää punaista lankaa värttinästä, josta purkautuu tarina kuningas Yrjö VI änkytyksestä. Tämä hänen on voitettava kansansa kuullen radiopuheissaan, jotka levitetään jokaiseen Imperiumin kolkkaan.
Näiden puheiden merkitys kansan taistelutahdon ylläpitäjänä on saattanut jäädä silloisen pääministerin Winston Churchillin puheiden varjoon, viimeksi mainittu kun oli oikea retoriikan mestari.
Churchillin näki, että hän suorastaan nautti mikrofonin kanssa elehtimisestä, kuningas Yrjölle puheen pito taas oli yhtä helvettiä. Mutta aateluus velvoittaa, sen kaikki tähän kastiin kuuluvat ovat jo äidinmaidossaan oppineet – niin oli Yrjö VI tehtävä.
Tämän ihmeen on käsikirjoituksen mukaan saanut aikaan Lionel Logue, australialaissyntyinen puhetaidon opettaja, varsin kaukaa haettu apu kuninkaan pulmaan. Ja tiukkaa se tekikin. Mutta juuri näiden kahden keskinäinen kiistely on sellaista maanläheistä eipäs-juupas voimainkoitosta, joka antaa mahdollisuuden loistaviin roolisuorituksiin. Tällä kohtaa Kari Heiskanen on mielestäni tehnyt oikean valinnan. Vaikka tuon ajankohdan maailma olisi tarjonnut kymmeniä nimiä nostaa esiin näytelmän rakentelussa, näyttämöllä on oikeastaan vain kaksi hahmoa, joita katsoja seuraa: Carl-Kristian Rundmanin luonnehdinta Yorkin herttuasta ja Pertti Sveholmin puheopettaja Loguesta. Muu on rekvisiittaa, osin jopa taitavien osaajien tyhjäkäyntiä.
Se, että australialainen puheopettaja on tarvittu kiivastuttamaan Imperiumin kuningas oikealle opin tiellä, on suuntaa antavaa sille kehitykselle, mikä tavoissa ja tottumuksissa on parin viimeisen vuosisadan aikana tapahtunut.
Verbaali akrobatia on ollut jokaisen valtaan pyrkivän opittava – puhtaimmin paperein ovat kisassa onnistuneet ne, joilta sitä vähiten odotettiin. ”Aateluus velvoittaa” löytyy myös näytelmän roolisuorituksista: että osaa näytellä vähin äänin – sotto voce – kun sellainen vaatimus kohdalle sattuu. Siitä kiitos koko roolisuorittajien joukolle, Rundman ja Sveholm saavat rauhassa änkyttää änkytyksensä.