Arvio: Kuninkaan puhe
Kun sanat eivät tule
David Seidlerin Kuninkaan puhe on mainio tositapahtumiin perustuva teksti kahden statuksiltaan täysin erilaisen miehen suhteesta. Se kuvaa myös lapsuusvuosien kohtuuttomien kokemusten aiheuttaman vamman selättämistä. Lisäksi teksti avaa Englannin hovin arkaluonteisiakin valtakuvioita.
Lienee turhaa vertailla näyttämösovitusta Tom Hooperin ohjaamaan, palkittuun Kuninkaan puhe -elokuvaan, sillä elokuvan intiimiin, pienin elein tehtyyn tulkintaan on näyttämöllä mahdotonta yltää.
Helsingin Kaupunginteatterin suuri näyttämö asettaa raameiltaan pienelle tekstille mielenkiintoisen haasteen.
Kari Heiskasen ohjaaman esityksen näyttämökuva on ikään kuin jättiläisten valtakunta. Ihmisen pienuus vallan ja valtioiden koneistossa korostuu. Intiimistä tulee julkista kolossaalisissa puitteissa.
Tila korostaa kuninkaan ahdistusta, kun hän joutuu toisen maailmansodan kynnyksellä puhujana samalle viivalle Hitlerin ja Stalinin kanssa.
Näyttämöllä on vain toiseen laitaan sijoitettu monarkkien huone, kaikki muu rakentuu pääosin tyhjään tilaan. Euroopan uhkaava tilanne välittyy tunnelmien ja projisointien kautta.
Rundmanin ja Sveholmin vetävä yhteistyö
Australialainen puheopettaja Lionel Logue käyttää omintakeisia keinoja yrittäessään saada prinssi Albertin uskomaan itseensä. Vasemmasta oikeaan käteen pakotettu prinssi on aina ollut nokkelan isoveljensä varjossa ja alkanut änkyttää kahdeksanvuotiaana.
Pertti Sveholm työstää Lionelin roolia vietävän notkeasti. Lionel ärsyttää tarkoituksellisesti tulevaa kuningasta, mutta saa livautettua vaivihkaa onnistumisen kokemuksia. Eripura muuttuu vähitellen luottamukseksi ja lopulta ystävyydeksi.
Carl-Kristian Rundmanin Yrjö VI on hovietiketin jäykistämä hahmo. Näytelmän komiikka syntyykin, kun kuningashuoneen kasvatti joutuu kasvokkain tavallisen ihmisen kanssa.
Rundman tekee vahvan roolityön, ja änkyttäminenkin kuulostaa pääosin luontevalta. Ihminen kuninkaan takaa alkaa hahmottua aran kipeästi.
Rundmanin ja Sveholmin yhteistyö on vetävän herkullista. Kuninkaan ja puheopettajan välinen jännite imee kaiken huomion ja niinpä kaikki muu näyttämöllä on vain kehystä sille.
Varsin lyhyistäkin kohtauksista rakentuva esitys joutuu paikoin turvautumaan saumoissa täytteen tuntuisiin ratkaisuihin.
Esitys onnistuu vaikeuksistaan huolimatta raapaisemaan inhimillisen haavoittuvuuden pintaa siten, että muuttuu kiinnostavaksi teatteriksi.