Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Kuninkaan puhe

Tommi Aitio – Salon Seudun Sanomat – 18.03.2012

Kuningas sai äänen, imperiumi kuninkaan

Aivan ensimmäiseksi Kuninkaan puheessa kiinnittää huomiota sen yhdennäköisyys taannoisen elokuvasovituksen kanssa.

Tiettyä identtisyyttä on toki vaikea välttää, kun teksti on lähtöisin samasta kynästä ja perustuu tunnettuihin tositapahtumiin, mutta kovin samoilla askelmerkeillä Kuninkaan puhe tuntuu liikkuvan sekä näyttämöllä että valkokankaalla.

Se ei välttämättä ole huono asia, sillä Tom Hooperin ohjaama elokuva avasi kiehtovan sisänäkymän vallankäytön kulissien taakse ja David Seidlerin näytelmä ei miltään olennaisin osin häviä väistämättömälle verrokkiteokselleen. Seidler kirjoitti myös elokuvan käsikirjoituksen.

Pienenpieniä painotuksellisia erojakin löytyy. Siinä missä Winston Churchillin monumentaalihahmo toimitti elokuvassa lähinnä näyttävän lavasteen virkaa, Seidlerin näytelmässä Churchill on kuin antiikin draaman totuudenpuhuja, joka hiukan tapahtumien sivusta kertoo yleisölle mistä kulloinkin on ihan oikeasti kyse.

Jari Pehkosen roolisuoritus Churchillina tuo hahmoon lievästi karikatyyrimaisia piirteitä, mutta Pehkonen onnistuu tasapainoilemaan vaativassa roolissa sen verran hyvin, että välttää kaikenmoisen tyhjännaurattamisen.

Pehkosen muhkea Churchill tuo Kuninkaan puheeseen maallisen vallan ulottuvuuden sekä realistisen tajun 1930-luvun lopun maailmanpoliittisista myrskyistä. Se toimi tärkeänä vastapainona monarkkiselle ja kirkolliselle vallalle, jotka Yrjö VI:n ajan Britanniassa olivat ilmiselvästi epätietoisia manner-Euroopan diktatuurien nostattamista kuohuista.

Kamarinäytelmä isolla näyttämöllä

Kuninkaan puheen draamallinen ja inhimillinen ydin on kuitenkin änkytyksestä kärsivän kuninkaan ja tämän puheterapeutin suhteessa, joka hiljalleen kehittyy täydestä epäluottamuksesta aidoksi ja elämänmittaiseksi ystävyydeksi.

Bertie (Carl-Kristian Rundman) joutuu valtaistuimelle vasten tahtoaan ja ottaa kuninkaalliseksi nimekseen mahdollisimman vaativan Yrjön kuin osoittaakseen maailmalle tuntevansa vastuun monarkian säilyttämisestä.

Sairaalloinen ja vakavamielinen Bertie kammoaa julkisia esiintymisiä, joissa hänen änkytyksensä saa hänet vaikuttamaan yksinkertaiselta.

Australiasta Lontooseen emigroitunut eksentrinen itseoppinut terapeutti Lionel Logue (Pertti Sveholm) availee kaikenmoisia lukkoja potilaansa traumaattisesta menneisyydestä ja lopulta antaa kuninkaalle äänen, jota imperiumi kuuntelee ”tänä vakavana ja kenties historiamme kohtalokkaimpana hetkenä”.

David Seidlerin draama on pohjimmiltaan aika intiimi kamarinäytelmä, jonka ohjaaja Kari Heiskanen on vienyt Helsingin Kaupunginteatterin suurelle näyttämölle jota ei millään muotoa sovi pitää erityisen intiiminä.

Ratkaisu ei kuitenkaan ole aivan mahdoton, sillä fiksulla dramatisoinnilla ja onnistuneella lavastusratkaisulla ison näyttämön avara tila on jaettu kahtia. Etualalla ollaan Loguen vastaanottotiloissa, taaempana näyttämön laidalla kohoaa Buckinghamin palatsin interiööri. Tunnelmat vaihtuvat tasapainoisesti kuningashuoneen yksityisistä ongelmista maailmanhistorian suuriin virtauksiin.

Kuninkaan puhe on miesten näytelmä, jossa rouva Simpson ajaa kuningashuoneen kriisiin, mutta miehet ratkaisevat ongelman. Naishahmot jäävät, kiehtovan pahamaineista Wallis Simpsonia myöten, kuninkaiden ja ministerien ja piispojen varjoon.