Arvio: There’s no Harri
Vuokratyöhupailussa on asiaakin
Helsingin Kaupunginteatterin Pasilan studiolla tiistaina ensi-iltansa saanutta There´s no Harri –komediaa mainostetaan hurmaavana tarinana ihmisen halusta olla muuta kuin on.
Tuota halua komediasta on kuitenkin kovin vaikeata löytää, voi luonnehdintaa kommentoida – jos siis komedian kyseessä ollessa voi näin vakavahenkistä näkemystä esittää.
Pakon edessähän nuo komedian rakennusainekset tässä näytelmässä syntyvät, ei halun.
Vuokratyöyhtiön maine on mennyt eikä ihmisten kauppaaminen työkohteisiin ota tulta. Komedian ydin on sitten siinä, että kirjoituspöytätöitä työuransa tehnyt omistajakaksikko ryhtyy firmansa perikadolta pelastaakseen epätoivoiseen tekoon ja palkkauttaa itsensä vuokratöihin, toinen Kehä III:lle liikenneopasteita pystyttämään, toinen maantielle asfalttimieheksi.
Tullaan tilanteeseen, jossa on käsikirjoittaja oikeutetusti esittää kysymyksen mistä onkaan kysymys, kun tuotantoväline omistaa firman joka sitä myy.
Huumoriahan siitä syntyy, kun tuollaiseen eriskummalliseen tilanteeseen lisätään enemmän tai vähemmän hörhö vaimo ja virkainto ex-vaimo sekä rasvanahkainen duunarikaksikko.
Huumori puree. Ensi-iltayleisön reaktioiden perusteella voi Studio Pasilan esityksiin ennustaa täysiä katsomoja ja pitkää ikää.
Ja mikä ettei purisi. Tiina Lymi luottaa ohjauksessaan tilannekomiikkaan, jonka perillemeno olisi takuuvarmaa vaikka rooleissa olisi vähemmänkin komediantekotaitoa, kuin on mitä Mari Perankoskella ja Jussi Lammella on.
Lymin oivaltavasta ohjaamisesta ja osuvista näyttelijävalinnoista kertoo se, että komedian tekemisessä onnistuminen ei todellakaan ole vain Perankosken ja Lammen varassa.
Päätähtien ohi hurahtavat rasvanahkakomiikkaa pelkistetymmillään asfalttimiehen rooleissaan esittävät Panu Vauhkonen ja Juha Jokela. Erityismaininnan ansaitsee Vauhkonen fyysisesti vaativasta liikehdinnästään vatsa lattiaa viistäen.
Mika Ripatin käsikirjoitus elää siinä viljeltävistä hyvin arkipäiväisistä letkautuksista. Niitä töksäytetään tuon tuosta, mutta ei niihin ehdi kyllääntyä. Se johtunee luontevuudesta. Repliikit eivät ole tekemällä tehtyjä.
Tällaisista näytelmistä ei tosikkomaisuuteen syyllistymättä olle tapana etsiä syvällisiä, enempää piilo- kuin julkituotuja tarkoitusperiä. Enempiä kaivelematta niitä kuitenkin löytyy Mika Ripatin käsikirjoituksesta. Löytyy esimerkiksi ikärasismia, ja myös duunareiden välistä solidaarisuutta.
Työmieheksi liian vanha joutuu tekeytymään ikäistään nuoremmaksi työtä saadakseen. Selvästi tätä päivää.
Duunarien välisestä solidaarisuudesta taas on kysymys, kun valeduunarin oikeat duunarikaverit käyvät taistoon tätä riistävää vuokrafirmaa, siis solidaarisuutensa kohdetta vastaan. Sattuuhan tuotakin tässä laillisten myötätuntolakkojen maassa.