Arvio: Ollako vai ei
Komediaa komeasti
Helsingin Kaupunginteatterissa
Hyvät komediat tuntuvat joskus olevan kiven alla, mutta kun sellainen päätyi Kivisen käsiin, tulos oli enemmän kuin sanaleikki. Mikko Kivisen ohjaus Helsingin Kaupunginteatterissa on riemullinen, mieluummin ollaan kuin ei olla. Episodeja vieritetään napakasti, nauramaan ”joutuu” paljon. Että nauru joskus tarttuu kurkkuun, on tarkoituskin, sillä Nick Whitbyn draamakomedia liikkuu tapahtumissa, jotka uivat historian mustissa vesissä. Tarina sijoittuu toisen maailmansodan ja Puolan miehityksen aikaan.
Teattereilla(kaan) ei ole helppoa poikkeusoloissa, ei missään päin maailmaa. Totuuden puhuminen taiteen keinoin kyllä onnistuu, mutta vastustajan reagointi on ajatusta nopeampi. Suun/ teatterin sulkeminen on aina riskinä.
Ollako vai ei -näytelmä ei hae syitä syviä. Mutta se ei silti ole vaikuttajana vähäisempi. Valtaa pitävien turvautuminen ulkoisiin tunnusmerkkeihin, mantralla ja univormuilla manipuloimiseen on sukua teatteritaiteelle. Maski naamalla voi kasvattaa egoa vielä isommaksi. Viime kädessä ”komeljanttarit” ovat kuitenkin piikkeinä vallankäyttäjien lihassa.
Puolalaisnäyttämö, pieni teatteriseurue, elää elämäänsä ulkoisen uhan varjossa. Oma suoritus lavalla on tärkeintä, yleisön suosio tai sen vähät välittäminen pelastaa tai pilaa päivän. Kunnes esityksiä ei enää sallita ja saadaan tietää natseille toimitetusta mustasta listasta, jolla on näyttelijöidenkin nimiä. Gestapo on uhkana mm. Maria Turalle, teatterin diivalle.
Juoni etenee kuin jännitysnäytelmässä ikään, mutta komediantekijäin ehdoilla. Seurue laittaa kaikki näyttelijäntaitonsa likoon hankkiakseen em. listan oikeasti haltuunsa. Kukin saa erilaisia natsiteeman mukaisia roolihahmoja uhkaajiensa jymäyttämiseksi. Tiimi on tosissaan mutta hermostunut, vastaleiri epätietoinen ja vielä hermostuneempi. Yleisö on vahvoilla, se tietää…
Näytelmässä on erinomaisia rooleja, joista nimisellaisen vie vastustamattomasti Pertti Sveholm. Armoitettu koomikko, monitaitoinen tulkitsija heittäytyy Jósef Turan nahkoihin uteliaana ja oivaltaen. Näyttelijän ymmärtämys fiktiivistä kollegaa kohtaan on itsestään selvää. Jos joku yleisöstä poistuu kesken Hamletin monologin – olkoonkin ettei kehnon suorituksen vaan esimerkiksi salasuhteen takia – niin onhan se nyt esiintyjän kannalta tyrmäävää! Sveholm taiteilija Turana, joka kuvittelee itsestään suuria ja jonka ammattiylpeyttä on loukattu, on ikuinen pikkupoika ja varsin vetovoimaisesti onkin.
Tiina Lymi ottaa niin ikään pisteet kotiin. Palvottu näyttelijätär, Jósefin vaimo Maria sukkuloi ”Hamletinsa” ja rakastajiensa välillä tottuneesti, eikä Lymille tee ensinkään tiukkaa painella perässä. Komedienne on elementissään, tässähän ei ainoastaan saa vaan pitää kaataa yli reunojen. Hän myös koristaa – ja millä tyylillä – puvustuksen kauneimpia luomuksia.
Eversti Erhardina, Gestapon komentajana Varsovassa, irrottelee Jouko Klemettilä. Hänen briljantissa tulkinnassaan, mainioissa ilmeissään ja hengästyneessä verbaliikassaan, mahdollinen ja mahdoton sulavat yhteen. Pähkähullua!
Ihanasti irti maasta on myös Jari Pehkonen taiteensa korkeimpiin sfääreihin luotaavana ohjaajana Dowatzina. Ja puolalaista lentäjää Stanislav Sobinskia esittävä Jarkko Miettinen on herttaisen vakuuttava Mariaan yltiöpäisesti rakastuneena nuorenamiehenä.
Toteutus tulee omine yleisöystävällisine konsteineen sanoneeksi paljon yleispätevää. Tärkeintä ehkä on, että se näyttää miten yhteisö lujittuu, unohtaa keskinäiset kiistansa ja muut epäolennaisuudet vaaran uhatessa. Kaunista, uutteraa työskentelyä ja herpaantumatonta läsnäoloa nähdään koko ryhmältä.