Arvio: Yksi mies, kaksi pomoa
Mutkat suoriksi
ja hauska hauskana!
Neil Hardwick on ohjaajana vahvoilla yhtä hyvin britti- ja finskikomiikan parissa kuin musiikkiproduktioita työstäessään. Nyt on ”Niilo” pannut pahan monelle alan miehelle, sillä niin on fiimeisen päälle filli farssi tämä Yksi mies, kaksi pomoa, että ei tarvitse ihmetellä miksi porukka vaeltaa ”linjoille”. Hamelnin kuuluisan pillipiiparin hakkaa mennen tullen The Brighton Peers -orkesteri 60-luvun imussa Lasse Hirven johdolla ja solistinaan Jiri Nikkinen.
Richard Beanin näytelmä pohjautuu 1700-luvulta olevaan Carlo Goldonin komediaan Kahden herran palvelija. Klassikon eväät ovat tukevat, ja niitä nautitaan esityksessä
hyvällä ruokahalulla vuoden 1963 Brightonissa. Ajoitus on tarkoitushakuinen, sillä tuolloinhan jo haettiin potkua ilmiölle nimeltä The Beatles. Grant Oldingin säveltämässä musiikissa on vetävä epookkikaiku, ja toteuttajana yhtye The Brighton Peers hoitaa tehtävänsä osaavan kepeästi ja oman tilansa ihailtavan itsevarmasti ottaen, ei verhoissa lymyillen.
Tahtia ei lainkaan haittaa – päinvastoin – se, että mieleen muistutetaan commedia dell´arte -lajityyppi, josta näyttelijäkoulutus on kautta aikain ottanut vaikutteita mm. improvisoidessaan tai tyypitellessään roolihahmoja. Tuloksena on taustasta oivaltavasti ponnistava kokonaisuus, joka pystyy vetämään yleisön varauksetta mukaan yhteiseen elämykseen. Isolla näyttämöllä tehdään isosti, näytellään antaumuksella. Ja sellaisen edessä – otollisissa olosuhteissa – yleisö on myyty. Ohjaaja on houkutellut tiiminsä hulluttelemaan, välillä jopa rikkomaan illuusion ja (muka)vetämään katsojia mukaan suoraan toimintaan. Että samassa veneessähän tässä.
Santeri Kinnusen mitoilla nimihenkilön puvusta on tullut mallikkaasti istuva. Hänen Franciksensa voisi oikein hyvin ”palkata” pari pomoa lisää, kyllä riittää supliikissa ja notkeudessa. Verbaalitaituruus tuottaa makeita nauruja, tukehtumaisillaan salissa aika ajoin muutamat… Näyttämöliikunta kaatumisineen, putoamisineen ja korvatillikkaa pahempine otteineenkin on vauhdikasta menoa, ja vanha tarjoilija Alfie – tyyliin tanssitaiteilija Tommi Huovinen – tekee suorastaan mahdottoman mahdolliseksi balanseeratessaan tarjottimineen lähes kaksinkerroin taittuneena ja sukeltaessaan pää edeltä vaarallisen näköisesti näyttämön loukkoihin.
Sanna-June Hyde on vastustamaton blondin osassaan, hänen Paulinessaan on ruutia vaikkei ruudinkeksijää. Rauno Ahonen tekee isäroolistaan nasevan, rehellisen oloisen kelmin kun taas monet muut ovat kelmin oloisia perusrehtejä vai miten se nyt oli. Nuori rakkaus leiskuu – löytääkö perille, eipäs mennä arvattavaa juonta paljastamaan. Mutta roolisuorituksissa ei uskoa itseen ja toteutuksen henkeen puutu. Puvuissa on silmänruokaa, nostalgiaa ja kekseliäisyyttä. Ja lavastuksessa ollaan tietysti Brightonissa…
Koomikot ja komediennet ansaitsevat aplodinsa. Ja vielä erikseen mainiten ne näyttelijät jotka esittelevät instrumentaalisia taitojaan välipalana kera ammattimuusikoiden. Huumoria hersytteleville, Hardwickin näköisille ohjaajille komea sulka hattuun!