Arvio: Rakkaus
Rakkaudesta on moneksi
Helsinki Dance Companyn ja Ari Nummisen päätä ei palellut, kun uuden teoksen aiheeksi ja nimeksi valikoitui Rakkaus. Toisaalta tätä aihetta on puitu kyllästymiseen asti niin taiteessa kuin viihteessä, toisaalta aiheesta löytyy aina uutta, jos ei muualta niin toteutuksen tavasta.
Viiden tanssijan voimin esityksessä lauletaan ja tanssitaan rakkautta, kerrotaan rakkaudellisia tarinoita, hupaillaan ja vähän synkistelläänkin. Meno äityy välillä vetäväksi, välillä mennään laveaa ja hidasta polkua. Joskus tanssitaan soidintanssia tepastellen kuin metsot tai hepat, toisinaan taas antaudutaan itämaisesti virittyneeseen lanteenhetkutukseen.
Mitään sen syvempää tai syvällisempää ei rakkaudesta tarvitse esittää, sillä se kertoo itse itsensä.
Numminen ja HDC kuitenkin kutovat rakkauden käsittelyynsä mukaan otteen, joka vetoaa erityisesti nuoriin. Esitys onkin täsmätoteutus nuorille katsojille. Sen kielenkäyttö ja rakkaustarinat on kaavailtu nuorisoa silmällä ja korvalla pitäen.
Rakkaus on esitys, jota on tarkoitus kierrättää kouluissa ja oppilaitoksissa. Kiertue-esityksen luonne näkyy esityksen ulkoisissa puitteissa ja mukavassa mielessä viimeistelemättömyydessä. Esityksen aikana ei kikkailla valaistuksella, pukujen vaihdolla kyllä enemmänkin. Lavasteena käytetään helposti mukaan saatavia laatikoita ja pientä pyörillä liikkuvaa lavaa.
Esiintyjät, Jenni-Elina Lehto, Kai Lähdesmäki, Heidi Naakka, Mikko Paloniemi ja Eero Vesterinen saavat alle tunnin kestävän ilottelun aikana muuttua moneksi ja monella tavalla puetuksi hahmoksi. He laulavat a cappella, tanssivat yhteen ja yksin.
Erityisesti Lehto tekee mahtavia roolisuorituksia niin jotain käsittämätöntä läppää puhuvana teininä kuin gorillanaamariin puettuna viihdyttäjänä. Lehto tuo itsestään esiin hervottoman komediennen. Vesterisen liike on maagista kuten aina.