Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Kipupiste

Hannu Hurme – Kansan Uutiset – 30.9.2013

Karua tositarinaa kansankodista

Ohjaaja Kari Heiskanen ei aivan ilmeisestikään pidä helpoista haasteista. Sellaisesta ei ollut kyse nytkään, kun hän tarttui Bengt Ahlforsin ja Johan Bargumin ruotsalaisen Elisabeth Åsbrinkin kirjan pohjalta kirjoittamaan näytelmään.

Kipupiste on nimenä Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä näytelmällä, jossa kerrotaan puolitoista vuosikymmentä sitten Ruotsissa suurta huomiota saaneesta, tunnetun näytelmäkirjailijan Lars Norénin johdolla toteutetusta produktiosta. Siinä olivat pääosassa tähän yhteyttä ottaneet vangit. Nämä halusivat, että Norén kirjoittaa heidän kanssaan näytelmän oloista vankilassa.

Empimisestään päästyään Norén ryhtyy yhteistyöhön vankien kanssa ja näin saa alkunsa tapahtumaketju, joka johti täysin odottamattomaan. Produktion edessä kaksi vangeista ilmoittaa olevansa kansallissosialisteja. Siitä huolimatta työtä jatketaan ja sen esityksiä viedään vankilamaailman ulkopuolellekin.

Näytelmästä syntyikin Ruotsissa skandaali. Norénia syytettiin äärioikeiston aatteiden tukemisesta, mutta hän jatkoi. Katsojan pääteltäväksi jätetään jatkoiko hän liian kauan.

Tieto yhden näyttelijäseurueen jäsenen osallistumisesta kahden poliisin murhaan johtaneeseen veritekoon näytelmänteon jälkeen varmasti vaikuttaa itse kunkin näytelmän katsojan kannanmuodostukseen. Ei liene ihme, jos esitys saa yhden jos toisenkin pohtimaan missä menee ymmärryksen osoittamisen raja, milloin ollaan ylitetty hyväuskoisuuden rajat.

Ahlforsin ja Bargumin käsittelyssä on syntynyt koskettava näytelmä, joka tuo esille vankien näkemykset vankeinhoidosta ja yhteiskunnasta sekä kirjailijan halun tehdä näyttämöllinen toteutus tärkeäksi kokemastaan aiheesta. Tuo on se päälle leimattu aines tässä näytelmässä.

Päälle leimatun lisäksi näytelmän varsinainen sisältö on puheenvuorossa, joka se on taiteen tekijöiden vastuusta, moraalistakin. Miten heidän tulee suhtautua ja ottaa työssään huomion esimerkiksi yhteiskunnassa – tässä tapauksessa ruotsalaisessa kansankodissa – rajat ylittävien aatteiden kannattajien toiminta.

Tositapahtumiin perustuva aihe on dokumentaarisuudessaan haastava, mutta niin on myös se, miten sellaisen näyttämöllä julki panee. Heiskanen on valinnut pelkistetyn tekemisen tien. Hänen ohjauksensa on juuri niin karu kuin pitääkin, eikä aiheen mahdollistamiin ylilyönteihin ole lähdetty. Tapeltu olisi voitu, mutta niin ei tehty.

Yhteisymmärrys on tekijätiimissä ollut ilmeinen. Riisuttu lavastus on linjassa ohjauksen kanssa.

Jouko Klemettilän pääroolista on jo ehtinyt aikaa kulua. Sellaiseen päästyään hän kunnostautuu ja istuu roolihenkilöönsä luontevasti, on sopivasti pelokas, empiväinen, lopulta kannassaan kuitenkin pysyvä. Vankikolmikko Niko Saarela, Sampo Sarkola ja Tommi Rantamäki näyttelee niin kuin pitääkin. Vankilavuodet ovat jättäneet jälkensä heidän roolihenkilöihinsä.