Arvio: Kipupiste
Tositapahtumiin perustuva ankara teos kertoo uusnatseista ja teatterin vastuusta.
Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä on nähtävissä nyt varsin napakkaa ja kumartelematonta poliittista teatteria, joka perustuu tositapahtumiin. Ruotsia ravisutti 1990-luvulla tapahtumasarja, joka sai alkunsa vankilasta. Kolme vaaralliseksi luokiteltua rikollista kutsui kirjailija Lars Norénin valmistamaan kanssaan näytelmää, ja näin syntyi hyvin erikoislaatuinen teatteriprojekti. Se kulminoitui vankien pakoon ja poliisisurmiin.
Erityisen hämmentäväksi tapauksen teki vankien uusnatsi-ideologia, joka paljastui vasta vähitellen. Kirjailija Elisabeth Åsbrink kirjoitti tapahtumista kirjan Smärtpunkten, jonka Bengt Ahlfors ja Johan Bargum ovat sovittaneet näytelmäksi. Sen on suomentanut Liisa Urpilainen, ja ohjauksesta vastaa Kari Heiskanen.
Tositeatteria
Toteutus pienellä näyttämöllä on varsin tyly: kaikki turha on riisuttu pois, teksti ja ajatuksen palo puhuvat puolestaan. Vain verkkaisesti pyörivä näyttämö korostaa silloin tällöin tapahtumia, näkökulma vaihtelee, mutta tosiasiat jäävät.
Tiia Lousteen esittämä kirjailija avaa esityksen asiallisesti ja vakuuttavasti. Ollaan brechtiläisen teatterin ytimessä: näin asiat saattoivat tapahtua, ja yleisön vastuulla on, mitä seuraavaksi tapahtuu. Seuraavaksi nähdäänkin raju postiryöstö, jonka kautta yleisö joutuu tapahtumien todistajaksi.
Vankilan kuntosalissa
Tapahtumat sähköistyvät, kun sisään marssii kolme hikistä, bodattua, superkylmää kundia. Niko Saarela, Sampo Sarkola ja Tommi Rantamäki tulkitsevat erinomaisesti, jopa pelottavan vetoavasti vaarallisia vankeja. Miesten roolitöissä yhdistyvät nerokkaasti ja hämmentävästi katkeruus ja pilkallinen ylimielisyys. Natsi-ideologian paljastuminen saa ihon nousemaan kananlihalle. Näkee, että Heiskanen on tehnyt erityisesti tämän kolmikon kanssa hyvää työtä.
Jouko Klemettilä tulkitsee uskottavasti näytelmäkirjailija Norénia ja Leena Rapola tämän assistenttia ja teatterituottajaa. Etenkin vankilaan sijoitetut kohtaukset ovat kiintoisia ja kutkuttavia. Haastattelutyö kolmen vaarallisen vangin seurassa on samalla pelottavaa ja jotenkin kiihottavaa. Rapolan hahmo selvästi tykkää vaaran viehätyksestä.
Teatterin vastuu
Nykyisin erilaiset teatteriprojektit erityisryhmien parissa ovat tuttuja ja tervetulleita draaman muotoja. 1990-luvulla idea oli vielä harvinainen, ja Kipupiste paljastaa, millaista vääntöä vaati vankien osittainen vapauttaminen kyseiseen projektiin. Leenamari Unho tulkitsee vankeinhoitoviranomaista, jonka vastuulle jää päätös projektin viemisestä vankilan ulkopuolelle. Paha aavistus ja trillerin kutkutus nousevat pintaan.
Teemallinen kliimaksi saavutetaan, kun ryhmän esitys on herättänyt valtavasti huomiota mediassa. Mutta herättikö huomiota kolmen vangin henkilöhistoria tai vankeinhoito Ruotsissa? Ei, päähuomio keskittyi natsi-ideologiaan. Konstruoidussa tv-väittelyssä projektin puolustajat ja vastustajat ottavat yhteen. Pekka Huotari tekee vaikuttavan roolin juutalaisena yleisön edustajana, joka peräänkuuluttaa teatterin vastuuta: voiko teatteri sanoutua irti yleisön kanssa tehdystä, illuusiota koskevasta sopimuksesta? Nyt näyttelijät eivät esitä vankeja, vaan vangit itseään. Saako teatteria käyttää kyseenalaisen ideologian levittämiseen? Mikä ero on provokaation ja propagandan välillä? Esitys heittää yleisölle tiukkaa pohdittavaa.
Kipupisteen äärellä
Toiminnallinen kipupiste saavutetaan, kun näyttämöllä rekonstruoidaan kahden poliisin (Heikki Sankari ja Jan-Christian Söderholm) surmat. Todellisuuden tuntu on raju. Vappu Nalbantoglu tulkitsee koskettavasti toisen poliisin leskeä. Elämän riistämisen vääryys konkretisoituu väkevästi.
Tiivistunnelmainen esitys herättää paljon pohdittavaa kotiin viemisiksi. Esityksen dialogi on tarkkaa ja napakkaa. Yleisöä ei päästetä vähällä, vaan Heiskanen vie sen kipupisteen äärelle. Karu näytelmä on kaukana hempeistä musikaaleista ja nautiskeluteatterista. Toivottavasti yleisö löytää tämän ankaran teoksen, joka pakottaa katsomaan tosiasioita silmiin, rävähtämättä.