Arvio: Tunteet, tunteet
Absurdia ja herkkää
Hiekkarantamaisemaan ilmestyy mies kuupuvussa Mombasan soidessa jostain kaukaa. Koreografi Jyrki Karttuselle tyypillisesti Helsingin kaupunginteatterin tanssiryhmän HDC:n Tunteet, tunteet –esityksen asetelma on jotenkin hyväntahtoisesti vinossa. Pian näyttämöllä on kolme tanssiparia, jotka ovat viettäneet liikaa aikaa auringossa. Aallot kohisevat, lokit huutavat ja naisilla on isot kiharat. Asuissa on retrocharmia. Läpi teoksen henkilöhahmot toistelevat pieniä tarinoita, joiden lauseet ovat jotenkin suomifilmimäisiä: ”Älkää katsoko minua noin” tai ”Minä tunnen lämpöä teitä kohtaan”.
Tunnelmat muuttuvat nopeasti kohtauksesta toiseen. Meikit leviävät, ja ilo muuttuu epätoivoiseksi yrittämiseksi kuulua joukkoon. Ajellaan tunnevuoristorataa. Tanssijat luovat outoja ja hauskansurullisia hahmoja kuten esimerkiksi Eero Vesterisen rujo playboy-poikapupu tai Kai Lähdesmäen ihana tangolaulaja. Välillä taas on kyse tyttöjen välisestä ystävyydestä. Naistrion kaikkivoipainen meno biisissä Girls on Film on vastustamatonta. Draamalliset hetket ja viimeistelty liikekieli venyvine kurkotuksineen ja nopeine alasmenoineen punoutuvat luonnollisesti yhteen.
Tuttua Karttusta on myös se, kun absurdi tilanne kasvaa herkäksi duetoksi kuten esimerkiksi ujon naisen (Anne Hiekkaranta) ja ylioppilaslakkisen pizzalähetin (Mikko Paloniemi) kohtaamisessa. Persoonalliset tanssijat ovat Juhana von Baghin ohjauksessa taitavia ihmisten ja tilanteiden kuvaajia, erityisesti ilmeikäs ja vahva Sofia Hilli ja koomisten hetkien mestari Eero Vesterinen, jonka omituisinta unta kaikki tuntuu välillä olevan. Karttunen halusi teoksessaan käsitellä nuoruutta ja tunteita, mutta minulle se oli ennen kaikkea unen logiikkaa toistoineen ja vääristyneine hahmoineen. Mutta hyvä näinkin.