Arvio: Toveri K
Helsingin kaupunginteatterin odotettu Toveri K oli mitä lupasi: ravisteleva teatteristartti ja ennalta arvaamaton faktamyllerrys. Joosef Stalin ruodittiin tässä näytelmässä.
Torstainen (23.1.) ensi-ilta oli ensi-ilta aidoimmillaan, sillä Toveri K:n sisältö oli arvoitus ja yllätys. Kerrankin yleisö ei tiennyt mitä odottaa. Venäläinen käsikirjoitus, ohjaus ja lavastus omasta diktaattoristaan ja hänen suomalaisesta aatetoveristaan O.W. Kuusisesta suomalaisessa teatterissa on kiintoisa. Kun maiden historiat ovat leikanneet monella tavalla, ammattimaisin ajatuksin tehdystä teatterista odottaa paljon.
Yhtäjaksoiseen mittaan kirjoitettu historiakatsaus kantoi koko esityksen ajan. Venäläinen näkemys toveri Stalinista, diktatuurista ja suomipojista piti otteessaan monella tasolla. Toveri K:ssa käsikirjoituksen teksti on luokkaa loistava; se istuu näyttömälle, siinä on ytyä ja vivahteita ja se on aiheen mukainen. Historioitsija ja näytelmäkirjailija Edvard Radzinski marssittaa esille absurdin maailman, jossa on messias Stalin ja hänen valtakuntansa. Absurdius on kuitenkin se totuus, jolle faktojen historia rakennettiin. Tässä maailmassa eli O.W. Kuusinen, jonka kohtalosta ja hahmosta on tänään jäljellä hienoinen savu huolimatta hänen hautapaikastaan Kremlin muurissa.
Roman Viktjukin ohjauksessa kaivauduttiin mielen syövereihin. Stalinin neljästä ulottuvuudesta huolehtivat Sampo Sarkola, Valtteri Tuominen, Tommi Rantamäki ja Esko Roine. Mitä Stalinista paljastui? Hallitsijan pikkumainen irvikuva, diktaattorin mitätön ihmisyys, mahtimiehen valta tappaa, käskijän tarve todellisuudelle, jossa ei ole ei-sanaa.
Näyttömän karuus oli itsessään lepuuttava, sillä se antoi kehyksen näytelmän henkilöiden vaelluksille. Sanallinen kerronta vastasi historiallisesta rekvisiitasta ja hyvä niin. Väki liikkui kuntosalivempeleillä, miksei. Keskiössä olivat ihmiset.
Näytelmän keskushahmot O.W. Kuusinen ja vaimonsa Aino loivat jännitteen, tai Aino loi. Vappu Nalbantoglun Aino oli elävin, inhimillisin ja vahvin hahmo tämän näytelmän Stalinin tallissa. Eheästi toteutettu Aino ei hevin unohdu, lataus oli sillä tavalla väkevä. Asko Sarkolan Kuusinen jäi vähän ohueksi ja profiilittomaksi, mutta hänen surkimusminänsä oli kyllä läsnä.
Stalin, talvisota, suomipojat, Neuvostoliiton järjestelmät ja poliitikot saivat nimikkeensä näyttämöllä. Kiinnostava herra oli Mannerheim, jonka hahmo ei istu suomalaiseen maisemaan. Mutta kiinnostavan hänestä tekivät venäläiset silmät, jotka näkevät erilaisen henkilön.
Toveri K on kokonaisuus, jossa on elämys, yllätys, historiaa ja vahva teatteri. Näyttelijöiden venyminen ja teatterielementtien käyttö kaikkineen pysyvät mielessä.