Arvio: Kuka pelkää tappajahaita
Elämä on kamppailulaji
Elämä on pelikenttä ja peli on kovaa ja armotonta. Aina on pystyttävä samaan tai mieluummin parempaan kuin toiset pelaajat. Eikä auta vaikka välillä haluaisikin puhaltaa pelin poikki ja heittäytyä lopulliseen tyhjyyteen, jos uskaltaa. Kaikki alkaa kuitenkin uudestaan.
Tällaisen kuvan maailmasta antaa kovassa koreografisessa nosteessa olevan Joona Halosen Helsinki Dance Companylle tekemä uutuusteos Kuka pelkää tappajahaita.
Se on mustanpuhuva ja rujo melkein koomisuuteen asti. Sukupuolet, ja osittain identiteettikin, on häivytetty Minttu Vesalan suunnittelemiin samanlaisiin mustiin peliasuihin suojakypärineen ja –käsineineen. Mustasta lattiasta tarttuva liitupiirrospöly sotkee kaikki tasapuolisesti. Jäljellä on vain kuusi kehoa ja liike.
Ja kummaltakin vaaditaan paljon. Kehoilta herpaantumatonta kestävyyttä, voimaa ja joustavuutta. Liikkeeltä nopeutta, näyttävyyttä ja vaaran tuntua. Molempia piisaa.
Vaikka HDC:n tanssijat ovatkin esityksen lopussa hikisiä ja selvästi voipuneita, on heissä myös ripaus ylpeyttä. Me selvittiin siitä ja selvittiin komeasti.
Ja ne niin he tekivät. Juoksut, pyörähdykset, uhkarohkeat hypyt ja keskinäiset kamppailut sujuvat ja toimivat. Sofia Hillin, Kai Lähdesmäen, Heidi Naakan, Guillermo Sarduyn, Eero Vesterisen ja Sofia Ylisen keskinäinen kontakti on vahva. Katseet puhuvat. Liikkeissä on energiaa ja tuimaa määrätietoisuutta.
Tietoisen sattumanvarainen koreografia painaa eteenpäin lähes suvannotta. Tässä teoksessa ei keskitytä olemaan linjakkaita ja ilmavia, vaan äärimmäisen lihallisia ja kehollisia. Halosen elämänpelissä pelkoja vastaan ei käydä älyllä tai tunteella, vaan rajulla fyysisellä liikkeellä. Kun juoksee tarpeeksi kovaa, voi päästä pakoon, vai voiko?
Tuuli Kyttäjän luoma äänimaisema on yhtä tumma ja uhkaava kuin muukin esitys. Sekään ei hengähdä, ellei sellaiseksi lasketa vino hymy suupielessä toteutettua häämarssikohtausta. Vesa Ellilän valot ovat peliareenan tyylisesti toteavat. Ne näyttävät sen mitä pitää.
Kuka pelkää tappajahaita on vahva ja hikinen fyysisen liikkeen ylistys. Mutta jos katsojan näkemys elämästä ei ole peliteorian suuntainen, voi yhteinen samaistumispinta jäädä löytymättä.