Arvio: Kuka pelkää tappajahaita
Koreografi Joona Halonen johdattaa tanssijat pelottomaan seikkailuun.
Entisaikaan pihalla pelattu juoksuleikki oli nimeltään ”Kuka pelkää mustaa
miestä?” Tuskin juuri kukaan juoksijoista ajatteli nimeä, sillä ei ollut
merkitystä. Merkitystä oli pelottomuudella, sillä, että juoksee päin
kiinniottajaa ja viime hetkellä väistää. Nauru oli kiusoittelevaa,
helpottunutta ja elämän eliksiiriä täynnä.
Koreografi Joona Halonen avaa leikin koko elämälle. Hän on ladannut teokseensa
Kuka pelkää tappajahaita pihaleikin kaikki puolet ja vielä enemmän.
Helsinki Dance Companyn tanssijat etsivät vastausta pelkoon ja pelottomuuteen.
Fyysiset suojat ovat vahvat, niiden alta on turvallista ponnistaa vaikka
pyörien toisen syliin tai kaatuen sohvalta suoraan selälleen. Liikkuminen on
vahvaa ja voimakasta, suorastaan hypnoottista. Pelottomuus ja luottamus toisiin korostuvat.
Sitä paitsi mitä mitään pelkäämään, kun tappajahai on otettu kiinni ja laitettu
jätesäkkiin.
Vaatteet esteinä
Keinonahkapaidat ja lököshortsit samasta materiaalista, painikypärät,
-saapikkaat ja vielä mustat hanskat pyrkivät kyllä peittämään kaiken
liikkeen. Mutta peittäminen ei onnistu. Tanssi murtautuu esteiden yli, läpi ja
esiin.
Ja minkälainen tanssi! Tanssijat antavat kaikkensa. Halosen liike on tykitystä
joka suuntaan. Silti pitkään on vaikeaa katsoa, saada selvää viestistä. Naiset
erottuvat kypäröittensä alta paljastuvista pitkistä hiuksista. Muuten he ovat
samanlaisia, mustia möykkyjä. Minimalistinen äänimaailmakin painostaa ja
ahdistaa katsojaa.
Mutta mustan näyttämön, synkän musiikin ja kaiken peittävien vaatteiden alta
nousee elämä. Peloton, seikkailunhaluinen ihminen puskee itsensä esteiden yli.
Kohtauksista erottuu tapahtumia, toimintaa, liikkeitä, huumoriakin.
Ja Sofia Hillin, Kai Lähdesmäen, Heidi Naakan, Guillermo Sarduyn, Eero
Vesterisen ja Sofia Ylisen tanssi voittaa jokaisen leikin.