Arvio: Järki ja tunteet
Herttaista ja hupsua austenilaista naimakaupittelua
Tyttöys on energisoiva luonnonvara
Astellessäni Helsingin kaupunginteatterin pienen näyttämön katsomoon, minulla ei ollut eväinä juuri muuta kuin ylpeys ja ennakkoluulo. Enpä voisi ainakaan isosti pettyä, ajattelin. Olin ehkä ylpeä siitä, etten ole koskaan paennut todellisuutta esimerkiksi Jane Austen -filmatisointien kartanoromanttisiin maailmoihin. Ensimmäistäkään romaania en ole lukenut.
Samasta syystä olin kai myös ennakkoluuloinen: mitähän 1800-luvun alun epookilla raskautettua tyttökirjahöttöä sitä oikein ollaan menossa katsomaan…
Ei siis tullut pettymystä. Tuli yllätys, ilahduttava.
Laura Jäntti on ohjannut amerikkalaisen Jon Joryn Austenin Järki ja tunteet -romaanista sovittaman näytelmän ilmavaksi esitykseksi, joka on vapaa kartanoepookin tunkkaisuudesta tai tekoloistosta. Näytelmän ydinmehu, tyttöys, ei nyt olekaan unelmahöttöä vaan luonnonvara, näytelmää eloisassa liikkeessä pitävä energialähde.
Myös Aino Piirolan näytelmäsuomennos tuoreistaa 1800-luvun alussa kirjoitettua romaania niin, että dialogi on helposti nieltävää.
Itsellisiä pyrkimyksiä patriarkaatissa
Totuuden nimessä on sanottava, että mitään syviä sisältöja sieltä järkipuolelta näytelmällä ei ole tarjottavana. Vaikka Austen mielellään nähdään aikaansa peilattuna jotenkin poikkeuksellisen tarkkanäköisenä, rohkeana ja liberaalina kirjailijana, ovat Järki ja tunteet -tarinan asetelmat ja maailmankuva ainakin 2000-luvun perspektiivistä katsottuna auttamattomasti ja autuaasti mennyttä maailmaa. Joryn näytelmäsovituskaan ei niitä muuksi muuta.
Vaikka Austenin keskeiset naishahmot vastaan potkiskelevat, patriarkaatin ja sääty-yhteiskunnan lainalaisuudet käyvät yli. Parisuhteita muodostettaessa rahan mahti on iso, vaikka rakkauden puolta pidettäisiinkin.
Järki ja tunteet on joka tapauksessa vahvasti naisten juttu, enkä enää tarkoita, että katsottavaksi, vaan toiminnallisesti. Leskeytynyt rouva Dashwood joutuu kahden aikuisuuden kynnyksellä huitelevan tyttärensä kanssa tyhjän päälle ja muuttamaan pois yleellisemmistä olosuhteista veljensä ottaessa sukutalon hallintaansa – tai erityisesti veljen vaimon Fannyn. 1800-luvun Englannissa kun ollaan, naisten tulevaisuuskuvaa määrittää ”hyviin naimisiin” pääseminen.
Niinpä Dashwoodin tyttäriä, 19-vuotiasta Elinoria ja pari vuotta nuorempaa Mariannea, ollaan innokkaasti naittamassa joka taholta ja vähän joka taholle.
Dashwoodin tytöt ovat parivaljakkona juuri ”järki” ja ”tunteet”. Elinor on se rationaalinen puolisko, Marianne tunteiden kieputtama tuuliviiri. Kumpaisellekin osoitetaan miehiä, joiden kanssa voisi avioitua, mutta heistä moni osoittautuu epäsopivaksi, petolliseksi tai ainakin alkuun niin pökkelöksi, että ei sellaisen kanssa voi ruveta…
Näytelmän miehet ovat tosiaan valtaosin täysiä urpoja, mutta enimmäkseen hyvää tarkoittavia. Naisten kanssa olemisesta he eivät ymmärrä oikein mitään. Heiltä ovat hukassa sekä järki että tunteet.
Liikkeen ja komediallisuuden voima
Sari Salmelan avara ja erillisistä interööreistä vapautettu lavastusratkaisu antaa tilaa liikkeelle, jota Laura Jäntti paljon ohjauksessaan käyttääkin. Siinä korostuu nuorten naisten elinvoimaisuus kaavoihin kangistuneessa yhteiskunnassa.
Toinen Jäntin salainen ase on komediallisuuden läpikäyvä kosketus. Lähes kaikki henkilöt on silattu huumorin hienojakoisella kultapölyllä, mikä omalta osaltaa keventää ilmaisua alleviivaamatta näytelmää kuitenkaan nimenomaisesti komediaksi.
Elinoria ja Mariannea esittävät Kreeta Salminen ja Sara Melleri ovat jutun sydän. Se sykkii siinä mielessä vähän epätahtiin, että Salmisen osana on olla hillitympi ja harkitsevampi, kun taas Melleri saa paahtaa urku auki aina siihen saakka, kun hänen esittämänsä Marianne sairastuu vakavasti. Siinä vaiheessa taas Austenia lukemattoman on vain uskottava kirjailijan armollisuuteen, että hän säästää ilopillerin hengen – niin vahvan jäljen Melleri on pörräyksellään jättänyt. Kaksikon näytteleminen on hyvin rytmitetty, keskinäinen kemia toimii.
Heidi Herala hösää äitinä herttaisen hupsuna – adjektiivipari, joka sopii määrittämään koko näytelmää. Samaa maata on naittamishommiin erikoistunut,Leena Uotilan esittämä rouva Jennings.
Koska austenilaiset miehet ovat mitä ovat, ei heistä jää kovin vahvoja mielikuvia. Paitsi sulhaskandidaatti Willoughbystä, jota Pekka Strang esittää sopivan salaperäisesti, ja yltiöpositiivisesta vuokraisäntä Middletonista, jota taas Jouko Klemettilä näyttelee pidättelemättömän rehevästi.
Kaiken tämän jälkeenkään tuskin syöksyn Austenin kirjoja ahmimaan, vaikka ””Viisasteleva sydän” ihan käden ulottuvilla onkin. Mutta jos yhtä energisiä ja hyvää mieltä kylväviä teatteriesityksiä kuin Laura Jäntin ohjaus on tarjolla, käyn kernaasti viihtymässä.