Saavutettavuustyökalut

Arvio: Keijukaisneuvos Koo

Tarja Kilpeläinen – Teatterikärpäsen puraisuja – 06.11.2014

Keijukaisneuvos Koo eli ”oppineita mietteitä keijujen (ja muiden henkiolentojen) ymmärtämiseksi”.

Olen havainnut pitäväni kovasti teatteriesityksistä, joissa on jollain tavalla tanssin liikekieltä mukana. En nyt tarkoita isoja musikaaleja näyttävine tanssinumeroineen, vaan vähän pienempiä produktioita. Ihme onkin, että vasta nyt löysin tieni katsomaan tanssiteatteria! Parempi myöhään kuin ei milloinkaan…

Heti saliin astuessani minut valtasi sama tunne kuin yli 35 vuotta sitten päästessäni ensimmäistä kertaa koulun kanssa katsomaan Punahilkka-näytelmää Hämeenlinnan Kaupunginteatteriin. Kiehtova, maaginen värimaailma kutkutteli mielikuvitusta heti mukavalla tavalla – mitähän kohta tapahtuu, sillä kaikkihan on mahdollista!

Itse Keijukaisneuvos Koo (Jyrki Karttunen) on hiukan höpsähtäneenoloinen herra, jonka johdattelemana lähdemme yhteiselle matkalle aikaan ja keijukaisten maailmaan. Minullekin tuli täytenä yllätyksenä se, että on olemassa eri viikonpäiville eri keijut, joiden kuuluu putkahdella esiin juuri oikeassa järjestyksessä, koska muutenhan viikko menee ihan sekaisin. No, Lauantai (Jenni-Elina von Bagh) tupsahteli lavalle ilkikurisesti aina väärään aikaan ja lapset katsomossa tästä riemuiten ja varoitellen aina muistivatkin huudella. Ja tietenkin kun tuli Lauantain oikea vuoro saapua, mokoma halusikin pitää rokulipäivän. Tyypillistä!

Aikuisia tuntui huvittavan erityisesti Maanantai (Sofia Ylinen), joka pyllähti kumoon heti alkuunsa ja muutenkin tämä keiju tuntui tarvitsevan muita enemmän tukea käynnistyäkseen. Tiistai (Mikko Paloniemi) ja Torstai (Eero Vesterinen) kantoivat hiuksissaan pieniä ärripurri-hahmoja. Tiistaissa nämä vihulaiset aiheuttivat levottomuutta ja paineita onnistua, koska tiistaisin ei ole enää varaa kaatuilla maanantain tapaan. Torstain keijulle pikkuhahmot taas toivat lisää intoa ja voimaa.

Lavalla nähtii myös nyrkkeilyottelu, joka oli itse asiassa koreograafinen variaatio nyrkkeilykohtauksesta Chaplinin elokuvasta Kaupungin valot. Torstai myös ihastui ja suorastaan liiteli ilman halki kevein askelin. Tunnelma oli useastikin hyvin unenomainen. Itsekin unissani otan monesti muutaman pomppuaskeleen ja lentelen tien ylitse. Lentelykohtauksessa takaani kuului ihastunut huokaisu ”Olispa vähän siistiä osata lentää noin!” Niinpä!

Nautin suunnattomasti tästä esityksestä! Ihastuttavaa ja omanlaistaan liikekieltä jokaisella keijulla (oma suosikkini oli näistä hassu Tiistai), perhosia ja tulikärpäsiä ja tähtiä. Värejä ja kauniita kuoseja puvuissa, huomaa että näihin oli panostettu kunnolla. Tajusin välillä itsekin keinuvani penkissä liikkeen mukana puolelta toiselle. Hurmaavaa musiikkia, joka vei mennessään! Ihanaa oli huomata lapsikatsojien eläytyminen ja ilo ja riemu. Tästä riittää varmasti kerrottavaa pitkäksi aikaa. Esitys upposi hienosti monenikäisiin katsojiin (tosin lähistöllä joku näpräsi kännykkäänsä ihan koko esityksen ajan, arrrrgh!) ja eri asiat huvittivat ja liikuttivat. Lopuksi kaikki viikonpäiväkeijut tanssahtelivat iloisina kimpassa ja hyvässä sovussa, koska muutenhan viikot olisivat yhtä kaaosta koko ajan. Mieleeni jäi tosin se, ettei se aina kuitenkaan mene niin kuin on ennalta määrätty. Keskiviikkoisinkin voi kompastella ja sunnuntaina voi sataa, ja vaikka olisi mahikset tehdä ihan mitä huvittaa, silti ei aina vaan huvita.

”Vaikuttava ja lumoava!” sanoo sisäinen jormauotiseni tyytyväisenä näkemäänsä ja kokemaansa. Ehdottomasti jatkossakin aion käydä tanssiteatteria katsomassa!