Arvio: Troikka
Marsalkka kuvansa vankina
Suomen marsalkka, vapaaherra C. G. E. Mannerheim on innoittanut kirjailijoita ja elokuvantekijöitä siinä määrin, että on alettu puhua Mannerheim-fiktiosta.
Helsingin Kaupunginteatteri tuo lavalle charmantin ja oman julkisuuskuvansa vankina elävän Mannerheimin. Teatteristudio Pasilassa ensi-iltansa saanut Troikka perustuu Jari Tervon romaaniin, jonka on dramatisoinut näytelmäksi Sami Keski-Vähälä.
Tyypillistä postmodernille historian merkkihenkilöiden käsittelylle on ollut se, että heidät on laskettu kaapin päältä niin, että pöly vain lentää. Tervon ironisen pisteliästä kertojanotetta on jonkin verran lievennetty nyt nähtävässä näytelmäsovituksessa. Se tekee kokonaisuudelle vain hyvää.
Mainettaan vahtiva marsalkka Kari Rentolan ohjaamassa näytelmässä Mannerheim (Carl-Kristian Rundman) nähdään nimittäin inhimillisenä ja yksinäisenä hahmona, jota sotilaspalvelijat kilvan liehakoivat.
Vanheneva sotamarsalkka on varsin tietoinen siitä, että suomalaisille hän näyttäytyy syntyperänsä, koulutuksensa ja äidinkielensä takia paitsi ruotsalaisena, myös venäläisenä. Kansakunnan henkinen johtaja yrittää huolehtia julkisuuskuvasta muun muassa olemalla tarkka siitä, mistä kulmasta häntä saa valokuvata.
Näytelmän tarinassa ollaan junanvaunussa, jossa marsalkka on matkalla Tampereen valtauksen 2-vuotisjuhlille. Seurakseen hän saa elegantin varatuomari Ellen Katajan (Sanna-June Hyde), joka on saapunut paikalle varoittaakseen Mannerheimia tätä perillä odottavasta salamurhahankkeesta.
Samaan aikaa Tamperetta kohti matkaa myös punaupseeri Eino Rahjan lähettämä punakaartilainen Eljas Rossi (Rauno Ahonen) tovereineen. Kolmikon tehtävänä on Mannerheimin murhaaminen.
Rossi on tosin vannonut äiteelleen, ettei koskaan tappaisi ketään ja on siten pahassa moraalisessa ristiriidassa. Lupsakka Ignatius (Eero Saarinen) yrittää pitää junassa kuria yllä. Hyden loistava Ellen Kataja pistää välillä kummatkin miesseuralaisensa hiljaiseksi näpsäköillä huomautuksillaan.
Risto Kaskilahti hännystelee ansiokkaasti eri sivurooleissaan. Leena Rapola on vakuuttava paitsi Rahjana, myös muissa nais- ja miessivurooleissaan.
Historia taipuu fiktioksi
Tervon romaanissa ja siitä tehdyssä näytelmässä kiinnostavaa on se, miten historia taipuu taitavan kirjoittajan käsissä fiktioksi. Historiallisen romaanin kirjoittajan haastavana tehtävänä on tasapainoilla faktan ja fiktion välillä. Todellisuuden kuvaaminen sellaisena kuin se on tai oli, on paitsi draamallisesti tylsää, myös mahdotonta. Toisaalta kirjoittaja haluaa pysyä todellisuudelle niin uskollisena kuin tarinan puitteissa on mahdollista.
Romaanitaiteen sääntöjen mukaan tarinan on näytettävä siltä, että se olisi voinut tapahtua. Huumori ja ironia ovat luonteeltaan vieraannuttavia. Satiiristen hahmojen tekeminen on helpompaa kuin tosissaan oleminen.
Troikka-näytelmän vahvuus on siinä, että vaikka sen perusote on humoristinen ja viihdyttävä, se onnistuu kuvaamaan historialliset hahmonsa Mannerheimista Eljas Rossiin perin inhimillisinä olentoina. Lisäksi sovitus on tyylikäs. Marsalkan ja Ellen Katajan välinen lemmenkohtaus on toteutettu kekseliäästi tekstillisin keinoin.
Kohujen keskiössä
Marsalkan julkisuuspiina jatkuu yhä. Mannerheim on ollut kohujen keskiössä vielä viime vuosinakin tiuhaan. Ylen rahoittama Suomen Marsalkka -projekti pyrki ravistelemaan sankarimyyttejä vuonna 2012 esittelemällä kenialaisen lyhytelokuvan, jossa marsalkkaa esitti sikäläinen näyttelijä Telley Savalas Otieno.
Tempaus aikaansai näyttäviä otsikoita. Sitä ennen kohuttiin vuonna 2008 valmistuneesta, Katarina Lillqvistin ohjaamasta ja yhdessä Hannu Salaman kanssa käsikirjoittamasta Uralin perhonen -animaatiosta. Syynä kohuun olivat lyhytelokuvan viittaukset homoseksuaalisuuteen.
Fiktion ja yhteiskunnan suhteita tutkinut Hanna Kuusela sanoo Ylen Lukulampun haastattelussa (13.11.2014), että lukijan kannattaisi tulkita historiallisia romaaneja ennen kaikkea ilmestymisaikaansa koskevina puheenvuoroina.
Mitä enemmän lukija tapahtumien historiallisista taustoista tietää, sitä enemmän hän osaa tulkita teoksen tekijänsä näkemyksenä. Tietämättömämpi lukija saattaa tiedostamattaan omaksua romaanin käsitykset sellaisenaan.
Toisaalta historiankirjoituksessakin on kyse tarinankerronnasta ja siitä, kenen näkökulmasta sitä kerrotaan. Historiallisista henkilöistä tehdyn fiktion synnyttämät kohut kielivät siitä, että kirjailija on onnistunut realismin illuusion luomisessa niin hyvin, että lukijat tulkitsevat lopputulosta kuin dokumenttia.
Troikka on tyylikäs, viihdyttävä ja historiallispoliittisen aiheensa takia kiinnostava näytelmä. Vielä muutama vuosi sitten lavalla naisseikkailuun antautuvasta ja mainettaan vahtaavasta marsalkasta olisi saattanut syntyä jonkinlaista kohuakin. Katsomossa on kuitenkin paljon tyhjiä paikkoja. Ehkä juuri se kertoo tällä kertaa eniten ajastamme.