Arvio: Billy Elliot
Usko unelmiin kantaa kauas
Helsingin kaupunginteatterin syksyn suursatsaus, musikaali Billy Elliot, on esitys, jota ei voi olla rakastamatta.
Ensinnäkin se on monelle tuttu joko Stephen Daldryn vuonna 2000 ohjaamana elokuvana tai viisi vuotta myöhemmin Lontoossa hänen ohjaamanaan, Lee Hallin käsikirjoittamana ja Elton Johnin säveltämänä musikaalina, joka sen jälkeen on kahminut lukuisia palkintoja. Toisekseen sen perusteema on kaikkia koskettava.
Jokaisella on oikeus unelmiinsa, ja niihin kannattaa uskoa ja niiden puolesta taistella. On unelma sitten yhteiskunnallinen tai vain omaa itseä koskeva. Kun sisältö vielä puetaan herkkään tarinaan äitinsä menettäneestä pojasta, joka vastoin sekä perheensä että koko oman lakkoilevan kaivostyöläisyhteisönsä käsityksiä haluaa nyrkkeilyn sijasta tanssia balettia, eikä hänen lahjakkuuttaan näe ja tue kukaan muu kuin hänen baletinopettajansa, on koskettavuus taattu.
Mutta ennen kaikkea rakastettavuus syntyy itse esityksestä. Kaikista niistä osatekijöistä Mikko Koivusalon osuvasta suomennoksesta alkaen, joiden lopputuloksena on liki kolmen tunnin ajan täyslaidallinen taitoa, tulkintaa ja esittämisen riemua.
Komeita joukkokohtauksia ja hienoja roolisuorituksia
Kun esityksen päähenkilö on 12-vuotias poika, paljon on häntä esittävän lapsinäyttelijän varassa. Ensi-illassa kolmoismiehityksestä tulessa oli Lassi Hirvonen. Hän täytti odotukset runsain mitoin. Hänessä oli aitoutta ja hänen tanssitaitonsa oli ihan mahtava, juuri sopivan rouhea. Toinen loistava lapsinäyttelijä oli Billyn kaveria Michaelia ensi-illassa esittänyt Kasperi Virta. Mikä luontevuus ja aivan mieletön lavakarisma.
Kolmas esityksen tematiikan kannalta tärkeä ja musiikillisesti sekä tanssillisesti näyttävä rooli on Billyn baletinopettaja. Tässä roolissa Jonna Järnefelt pani loistavasti peliin kaikki puolensa, niin tanssitaustansa kuin laulu- ja näyttelijäntaitonsa. Hänen rouva Wilkinsoninsa oli elämän realiteetit näkevä, pintakova nainen, jolla kuitenkin on säilynyt kyky ja halu nähdä muutakin ja uskallus tukea poikkeavaa lahjakkuutta, kun hän sellaisen löytää.
Pienemmistä rooleista mieleen jääviä olivat Leena Uotilan sydämeenkäypä, hieman dementoitunut Billyn mummo sekä Risto Kaskilahden karski ja ison henkisen täyskäännöksen tekemään joutuva Billyn isä.
Mutta Billy Elliot ei ole missään tapauksessa pelkästään yksilösuoritusten varaan rakennettu musikaali. Iso osa sen vaikuttavuutta ovat joukkokohtaukset, ennen kaikkea kaivostyöläisten lakkotaisteluun liittyvät. Näistä esityksen ohjaaja ja koreografi Markku Nenonen oli luonut Peacock-teatterin näyttämön laidasta laitaan täyttäviä hienoja tanssi- ja lauluosuuksia, joissa esityksen ensemble pääsi täysin mitoin näyttämään erinomaista musikaaliosaamistaan. Jani Uljaksen ja Jari Ijäksen näppärä tiilimiljöölavastus vaihtui pienin muutoksin eri paikoiksi William Ilesin valojen korostaessa ja häivyttäessä juuri niin kuin pitikin. Elina Kolehmaisen puvut olivat todentuntuisia ja aikakauden, 1980-luvun, mukaisia.
Huolimatta koskettavasta tarinasta vaikeassa yhteiskunnallisessa tilanteessa Billy Elliot ei ole mikään nyyhkymusikaali, vaikka nenäliinoille voikin olla tarvetta. Siinä on myös paljon sekä suoraa että piilotettua huumoria. Tunnevoimaa on myös Elton Johnin monipuolisessa musiikissa, jonka Risto Kupiaisen johtama orkesteri soitti mainiolla energialla ja svengillä. Tekisi melkein mieleni sanoa, että Billy Elliot on yksi syksyn must-esityksistä. Ja ainakin toivon, että se osaltaan rohkaisee kaikkia tanssista kiinnostuneita poikia uskomaan itseensä ja jokaista katsojaansa uskomaan omiin unelmiinsa.