Arvio: Billy Elliot
Billy Elliot hohkaa uuden polven toivoa
Markku Nenosen Helsingin kaupunginteatterille ohjaama musikaali ei liihottele eikä sipsuttele nimeksikään. Pikku pojan nyrkkeilyhanskat vaihtuvat balettitossuihin lakkoilevien mainareiden ja mellakkapoliisien kilpien välissä.
Billy Elliot on aseista riisuva ja sydämeen käypä musikaali. Sellainen se on myös elokuvana. Ohjaajan ja koreografin kaksoisroolissa Markku Nenonen pitää rautaisella otteella kiinni Lee Hallin käsikirjoituksen yhteiskunnallisesta taustasta Thatcherin Britanniassa 1984–1985. Silloin kaivostyöläiset ja kuljetusala lakkoilivat vuoden ajan.
Syynä oli pääministerinä toimineen Margaret Thatcherin tiukka talouspolitiikka, joka yksityisti valtionyhtiöitä ja sulki pohjoisen hiilikaivoksia. Billy Elliot on myös outo lintu, hybridi: työläismusikaali. Durhamin mustaan kaivoskaupunkiin sijoittuva teos riipii genreltä glitterit ja höyhenet. Työttömien ja nälkäisten mainareiden toivottomuuden ja raivon leikkaavat vain Lee Hallin kirjoittamat ja sir Elton Johnin säveltämät yhteislaulut: Solidaarisuus ja Hyvät joulut Maggie Thatcher. Taistelulaulut raikuvat Tshaikovskin Joutsenlammen rannalla. Yhteisestä rintamasta lauletaan kuin Aulikki Oksasen Kenen joukoissa seisot -kappaleessa 1970-luvulla.
Remontin vuoksi Linnanmäen Peacock-teatterissa evakossa oleva Helsingin kaupunginteatteri saa Billy Elliotista ison sulan hattuunsa. Epäilemättä teos heijastelee osuvasti pääministeri Juha Sipilän ajaman yhteiskuntasopimuksen Suomeen ja niihin ristiriitaisiin tunnelmiin ja vastakkainasetteluihin, joita levoton maailmantalous ja Eurooppaan suuntautuvien pakolaisten virta laajalti lietsovat. Yhteiskuntasopimuksen käsite periytyy nimenomaan 1970-luvun Britanniasta. Musikaalia ei ole kuitenkaan valjastettu. Asiat ovat jo siinä itsessään ytimessä. Vahvasti tanssitaustaisen ohjaajan Markku Nenosen työ ei jää ilmaan liihottelemaan vaan marssii barrikadeille kaivosmiehen raskailla saappailla ja Britannian kansallisen kaivosunionin logo selässä. Puheet ovat yhtä ronskeja ja suoria kuin reaktiotkin.
Billy Elliot on tuhkimotarina ja lasten musikaali. Se on jopa uskalias siinä, kuinka kantavia sen moniosaamista vaativat lapsiroolit ovat. 12-vuotias nimihenkilö etsii omaa tietään ja uskallusta ilmaista identiteettiään. Samoin tekee Billyn paras kaveri Michael omalla tavallaan. Nyrkkeilyhanskat vaihtuvat balettitossuihin lakkoilevien mainareiden ja mellakkapoliisien väkivaltaisten yhteenottojen keskellä. Aseista riisuvan musikaalista tekevät kaikkensa antavat, valloittavat lapsinäyttelijät. Heistä ei voi kuin tykätä. Ohjaaja-koreografi ja muu tiimi osaa antaa lasten juhlia lavalla. Ensi-illassa yleisön sulatti Billy Elliotin roolissa katutanssitaustainen Lassi Hirvonen (s. 2002). Mekoista tykkäävän Michaelin roolissa Kasperi Virta (s. 2003) hellytti ja hurmasi katsojat.
Näissä hienon tilaisuuden saaneissa nuorissa esiintyjissä ruumiillistuu juuri se, mistä musikaali samalla kertoo. Antaa uuden polven toivoa ja yrittää, musikaali viestittää. Lapsilla on aikuisten ohi omat unelmansa ja ratkaisumallinsa. Iso käsi suvaitsevaisuudelle ja empatialle näinä aikoina. Oulu-väriä näyttämölle tuovat muppetmaisen harjoituspianistin roolissa nähtävä tanssija Unto Nuora ja Oulun konservatorion tanssilinjan kasvatti Sami Paasila, joka on juuri kiinnitetty Helsinki Dance Companyyn.