Arvio: Billy Elliot
Lapsitähdet ovat Billy Elliotin hurmaavinta antia
Brittiläisen Lee Hallin käsikirjoittama Billy Elliot kuuluu niihin teatterikappaleisiin, joiden kohdalla odotukset ovat aina poikkeuksellisen suuret. Ja pelko pettymyksestä sitäkin suurempi. Se kuuluu niihin teoksiin, jotka ovat hiukan liian suuria osoittaakseen teatterinkatsojan odotuksissa mitään yhdentekevyyteen vivahtavaakaan. Vastaavanlaisena teoksena Helsingin kaupunginteatterin Billy Elliotin kanssa näiltä osin voisi kaiketi pitää Töölönlahden toisella puolella parhaillaan esitettävää, Suomen Kansallisoopperan Oopperan kummitusta. Ne ovat musikaaleja, joilla ei ole varaa epäonnistua.
Linnanmäen Peacockissa nähtävä Billy Elliot on ihana. Se on viihdyttävää ja voimaannuttavaa musiikkiteatteria, ja siinä keskeisissä rooleissa nähtävät lapsinäyttelijät ovat sen hurmaavinta antia. Monipuolisen uran tanssi- ja musiikkiteatterin parissa tehneen Markku Nenosen ohjaama musikaali sai ensi-iltansa 27.8. Itse näin esityksen viime lauantaina, ja sen jälkeen astelin huvipuiston mäkeä alas ratikkapysäkille varsin vaikuttuneena.
Musikaali kertoo Billy Elliot -nimisestä pojasta, joka elää 1980-luvun englantilaisessa kaivoskaupungissa, jossa Margaret Thatcherin tiukka talouspolitiikka saa aikaan kaivostyöläisten lakon vaarantaen näin perheiden toimeentulon. Äitinsä menettänyt Billy asuu isänsä, isoveljensä ja isoäitinsä kanssa, ja muiden poikien tapaan käy nyrkkeilytunneilla. Sattuman kautta Billy päätyy katselemaan tyttöjen balettituntia, jolloin tanssi vie hänet oitis mennessään. Hän haluaa kehittyä huippubalettitanssijaksi. Tie tanssin huipulle ei kuitenkaan ole ongelmaton ympäristössä, jossa pojat eivät tanssi.
Billy Elliot on perusrehellistä musiikkiteatteria vailla sen kummempia spesialiteetteja, mutta lapsinäyttelijät tekevät siitä erityislaatuisen. Osittain kolmoismiehityksellä toteutettavassa musikaalissa nähtiin lauantaina Billyn roolissa Lassi Hirvonen ja tämän ystävänä, Michaelina, Kasperi Virta. Katutanssista kannuksensa saaneen Hirvosen heleä ja pääosin puhdas laulu herkistää ja soolotanssinumeroissaan hän paikoin ottaa yleisön haltuunsa kunnon showmiehen elkein. Virta tyttöjen vaatteisiin mielellään pukeutuvana Michaelina on jotain niin järkyttävän suloista ja sympaattista katseltavaa, että se on jo suorastaan aseistariisuvaa.
Aikuisnäyttelijöistä vakuuttaa erityisesti Jonna Järnefelt rouva Wilkinsonina, Billyn tanssinopettajana. Järnefelt sopii rooliinsa kuin nenä päähän jo pelkän ulkoisen olemuksensakin puolesta, mutta lisäksi hän kykenee omalla persoonallisella tyylillään tekemään opettajattarestaan aidontuntuisesti samalla ankaran ja viileän, mutta myös jossain syvällä, pinnan alla, lämpimän sydämen omaavan äitihahmon. Erityisen hurmaavana jää mieleen hänen äidillisen lempeästi ilmaisema neuvonsa Billylle edessä olevia tanssikoulun pääsykokeita varten: ”Billy, pidä sitten turpasi kiinni”.
Työläiskaupungin rappiota ja rujoa arkea ilmennetään paitsi Jani Uljaan ja Jari Ijäksen nuhjuisen, pääosin tiiliseinistä koostuvan lavastuksen voimin, mutta myös kohtalaisen runsaan kiroilun muodossa, mikä ilmeisesti on herättänyt paheksuntaa joissakin katsojissa – etenkin, kun se on keskeinen osa myös lapsinäyttelijöiden puheenpartta. Eittämättä se aluksi hiukan hämmentää, mutta ilmentää silti vakuuttavasti työttömyyden ja rappeutuvan elämänmenon aikaansaamia ongelmia, kollektiivisen luovuttamismielialan synnyttämää irvokkuutta. Niin ikään Panu Vauhkosen näyttelemä nyrkkeilynopettaja George tuo äijämäisellä ankaruudellaan koomisesti esille duunariyhteisöön kuuluvan ihmisluonteen rosoisuutta, vaikkakin hänen riehumisensa meneekin paikoin hiukan överiksi.
Billy Elliot kannustaa uskomaan unelmiin ja tekemään lujasti töitä niiden eteen muiden mielipiteistä välittämättä. Ja totta kai, musikaali kertoo pojasta, joka tanssii. Se synnytti ennakkoluuloja Billy Elliotin ympäristössä 80-luvulla, mutta tekee sitä edelleen, vaikka toki vaikkapa katutanssi on myöhemmin edesauttanut tanssin rantautumista myös poikien keskuuteen, kuten myös jonkinlaista ”yleistä hyväksyntää”.
Baletilla kuitenkin on omanlaisensa leima, ja se liittyy feminiinisyyteen ja poikien osalta yhä edelleen homouteen. Tästä myös Billy Elliot on täysin tietoinen. Se ei kiistä mitään, mutta eipä se sen suuremmin saarnaakaan. Billy nyt yksinkertaisesti vain rakastaa tanssimista ja Michael puolestaan tyttöjen vaatteisiin pukeutumista, kuten myös parhaan ystävänsä lämmintä kosketusta. Näin musikaali osoittaa poikien tanssiin ja seksuaalisuuteen liittyvän spekulaation tyhjänpäiväisyyden kysyen, mitä väliä ihmisen seksuaalisuudella oikeastaan on minkään asian suhteen. Se tuo esille suvaitsevaisuuden sanomaa sen suuremmin alleviivaamatta, lopulta arkipäiväistäen erilaisuuden. Oman, ironisen lisänsä tähän tuo kabareekohtaus, jossa nähdään sekalainen seurakunta värikästä väkeä, muiden muassa drag queeneja.
Elton Johnin säveltämä musiikki soi Risto Kupiaisen johtaman orkesterin tulkitsemana paikoin mahtipontisesti vahvoja tunnetiloja kuvatessaan, mutta toisaalta myös herkästi tunnelmoiden. Eipä konemusiikkiakaan ole unohdettu. Kappaleissa on havaittavissa siellä täällä Elton Johnille tunnusomaisia sävelkuvioita ja musiikki onkin kaikkineen hienoa kuunneltavaa. Yksi hienoimmista kohtauksista lienee kaivostyöläisten laulu Maan alle, jossa heidät lasketaan kaivokseen punaisten valojen valaistessa näyttämön. Mieskuoron paatoksellinen laulu häviää maan uumeniin jääden kaikumaan aavemaisena katsojan korviin.
Monien painavien teemojensa lomassa Billy Elliot on myös tarina ikuisesta ystävyydestä, jota leimaa erilaisuus. Billy ja Michael, kaksi pojille epätyypillisistä asioista kiinnostunutta poikaa, ovat hengenheimolaisia toisensa sellaisenaan hyväksyen. Ystävyys kestää välimatkoista huolimatta. Silti heidän jäähyväisensä Billyn muuttaessa kotikaupungistaan kauas pois, huippuluokan tanssikouluun mennäkseen, vihlaisee jostain syvältä.
Samaan hengenvetoon voidaan kysyä, onko olemassa mitään liikuttavampaa kuin yksin tanssisaliin jäänyt poika, joka yltyy unelmiensa tanssiin Joutsenlammen suloisten sävelten kirvoittamana. Yksi musikaalin mieleenpainuvimpia, herkimpiä ja kauneimpia kohtauksia onkin Lassi Hirvosen ja Suomen Kansallisbaletin soolotanssijan, Antti Keinäsen, yhdessä tanssima Joutsenlampi, jossa pieni Billy kohtaa itsensä aikuisena, suuret areenat valloittaneena huipputanssijana. Joskus taide saa aikaan sellaisen voimakkaan kokemuksen, jota ei osaa selittää, mutta jossa tunne on niin voimakas, että kaikki muu unohtuu, menettää hetkellisesti merkityksensä. Sitä on tämä kohtaus ja se jää elämään jonnekin syvälle muistuttaen siitä, että elämä on liian lyhyt hukattavaksi sen miettimiseen, mitä muut sinusta ajattelevat silloin, kun haluat kulkea kohti unelmiasi.