Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Billy Elliot

Pirjo Houni – Eeva – 07.10.2015

Tanssin riemu

Lapsinäyttelijöissä on vahvaa energiaa

Englantilaisessa kaivoskaupungissa lakkoillaan Margaret Thatcherin hallituksen toimia vastaan niin, että tunteet kuumenevat. 1980-luvulle sijoittuva musikaali Billy Elliot on teemoiltaan nyt yllättävänkin ajankohtainen.

Isä on patistanut perheen nuorimman pojan nyrkkeilysalille, mutta Billy ajautuu tanssitunnille. Kaivostyöläisten yhteisössä balettia ei pahemmin arvosteta, mutta niin vain Billy puskee tiensä kohti Kuninkaallisen balettikoulun pääsykokeita.

Ehkä syy Billy Elliotin tarinan suureen suosioon onkin juuri tässä. Kaikkina aikoina tarvitaan uskoa omiin unelmiin ja tarvitaan myös ihmisiä, jotka siinä tukevat ja kannustavat. Musikaalin vahva energia nousee erinomaisista lapsinäyttelijöistä.

Billy Elliotin roolissa on kolmen pojan miehitys. Näkemässäni esityksessä Amos Brotherus tanssi, näytteli ja lauloi suoraan katsojien sydämiin. Jonna Järnefelt on tanssinopettajana sopivasti kipakka ja tiukka, mutta hän on myös se tärkeä aikuinen, joka uskoo pojan kykyihin silloinkin, kun muut ovat musertaa lapsen haaveet pirstaleiksi.

Musikaalissa kiroillaan välillä ronskisti, joten mikään lastennäytelmä se ei ole. Ikärajaksi suositellaan kymmentä vuotta. Minua sadatukset eivät häirinneet, mutta parikymppisen teatteriseuralaiseni mielestä kieltä olisi voinut siistiä. Musiikin on säveltänyt Elton John.