Arvio: Gagarinin tie
Työläissankarin loppu
Helsingin kaupunginteatteri: Studio Pasila: Gregory Burke: Gagarinin tie. Suom.: Sami Parkkinen. Ohjaus: Maarit Ruikka. Lavastus: Kaisa Niva. Rooleissa: Jouko Klemettilä, Mika Nuojua, Panu Vauhkonen, Matti Olavi Ranin.
Brittiläisessä kirjallisuudessa (ja tosielämässäkin) working class hero, työväenluokan sankari, on merkittävässä osassa. Hän on yleensä voimakas, valistunut, pystypäinen, luokkatietoinen henkilö, joka pitää tovereidensa puolta kapitalisteja vastaan. Suurissa hiilikaivoslakoissa 1970-luvulla ja 1980-luvuilla hänen kaltaisiaan oli monta.
Skotlantilaisen Gregory Burken näytelmässä Gagarinin tie työläissankari ei ole enää valistunut eikä voimakaskaan. Hänen luokkatietoisuutensa on hämärtynyt, mutta hän haluaa tehdä jotakin, esimerkiksi antaa kasvottomalle, maailmalaajuiselle kapitalismille jonkinlaiset kasvot. Niinpä hän on päättänyt puolihullun psykopaatin kanssa kidnapata tehdaskonserninsa kansainvälisistä johtajista yhden.
Tietysti homma menee pieleen.
Tämä työväenluokan sankari Gary (erinomainen Panu Vauhkonen) julistaa olevansa kommunisti, mutta hänen ajatusrakennelmansa ovat aika lailla sekaisia. Tärkeintä kuitenkin on, että hän on hyvä ihminen.
Jouko Klemettilänkomeasti tekemä nihilistinen psykopaatti-Eddie on Garyä terävämpi, hän puhuu suvereenisti eksistentialismista, globalisaatiosta, miehenä olemisesta, mutta mikään ei merkitse hänelle mitään, paitsi ehkä väkivalta ja sekin vain vähän.
Gagarinin tie olisi
ollut 70-luvulla synti
Vanhalla kunnon 70-luvulla, jolloin poliittinen propagandateatteri oli kukoistuksessaan, Gagarinin tie-näytelmän kaltainen teos olisi haukuttu maan rakoon, eipä sitä olisi kukaan uskaltanut esittääkään.
Mutta nyt kun kommunismi on menettänyt asemansa työväenluokan toivona, eikä kukaan oikein tiedä mitä olisi tehtävä, Gagarinin tien sekoileva anarkismi on ymmärrettävää.
Kirkasotsainen työväenluokan sankari eli vielä kaivoslakkojen aikana, mutta maailmanlaajuinen kapitalismi on vienyt sankarilta kouriintuntuvan vastapuolen.
Gagarinin tie on Gregory Burken mukaan oikeasti olemassa skottilaisessa Lumphinnasin kaivoskylässä. Skotlannin kaivosalueella on vuosikymmeniä äänestetty kommunisteja, ja sieltä on ainoa kommunisti päässyt Britannian parlamenttiinkin.
Mutta Lumphinnasin kylässä oleva Gagarinin tie päätyy umpikujaan, se ei johda minnekään paitsi kuoppaiselle jalkapallokentälle.
Gagarinin tie on karmeaa kyllä, aika humoristinen näytelmä, vaikka loppua kohden nauru hyytyy.
Näyttelijätyö
on tehokasta
Maarit Ruikan ohjaus on tiukka, hän on tuonut esiin paitsi näytelmän poliittisuuden, myös näkökulman miehenä olemiseen. Gregory Burken mukaan Skotlannissa tosin ei ole maskuliinisuuden kriisiä. ”Me vain vedämme kännit ja tappelemme keskenämme. Tätä on jatkunut jo vuosikausia”. Tutuntuntuinen tapa kohdata ongelmat!
Gagarinin tie on neljän miehen tarina. Vauhkosen ja Klemettilän ohella Mika Nuojua ja Matti Olavi Ranin tekevät oivallista työtä. Nuojua on sinisilmäinen, nuori opiskelijapoika, joka on ”tilapäishommissa” tehtaan vartijana. Ranin on tämä kidnapattu johtaja, joka ei ole se mitä kidnappaajat odottivat. Tyypillistä kyllä, hän esittää murhaavimman analyysin globalisaatiosta.
Gagarinin tie on varsin tehokas teos. Se jatkaa tyylikkäästi Studio Pasilan linjaa. Sitä paitsi se kestää vain intensiiviset tunti 40 minuuttia ilman väliaikaa. Se on piste sinänsä, ylipitkiin näytelmiin alkaa kyllästyä.
Kommunismin
aave Skotlannissa
Gagarinin tie on skottilaisen kirjailijan Gregory Burken, synt. 1968, ensimmäinen näytelmä. Mies kertoo jättäneensä yliopisto-opiskelut kesken ja tehneensä useita tärkeitä töitä minimipalkalla samalla kun kirjoitti.
BR>
Gagarinin tie on saanut useita palkintoja maailmalla, mutta palkinnot eivät Burken mukaan ole tuoneet hänelle rahaa. Toisaalta itse näytelmän esitysoikeudet eivät ole miestä ihan köyhäksi jättäneet.
Burke kirjoittaa parhaillaan toista näytelmää ja elokuvakäsikirjoitusta.
Burke on skottilainen, ja hän kertoo, että juuri Skotlannissa on Brittein saarten luokkatietoisimmat työläiset, jotka vuosikymmeniä ovat äänestäneet kommunisteja. Siksi Lumphinnansin kylässäkin on katu nimeltä Gagarinin tie.
Gregory Burke oli Helsingissä Gagarinin tien ensi-illassa, ennen esitystä hän kertoi, että tarina tuli hänen päähänsä dialogina. Romaania hän ei yrittänytkään aiheesta tehdä.
Burken mukaan teos on ehdottomasti poliittinen, vaikka se ei olekaan sitä vanhaan 70-luvun tapaan. Teoksen pääteemat ovat valta ja väkivalta. Se on traaginen komedia, jossa kerrotaan kasvottomasta globalisaatiosta.
”Globalisaatio on kapitalismin uusi, maailmanlaajuinen keino hyötyä työvoimasta. luonnonrikkauksista ja tiedosta.”
Gagarinin tien lehdistöensi-illassa oli myös presidentti Tarja Halonen, hän istui kirjailijan vieressä, ja kertoi kuinka hän oli nuoruudessaan piikomassa Englannissa, joten on presidenttimmekin tehnyt tärkeitä töitä minimipalkalla.