Arvio: Gagarinin tie
Upeata mustaa komiikkaa
Teatteristudio Pasila, Helsingin Kaupunginteatteri: Gregory Burke, Gagarinin tie. Suomennos Sami Parkkinen, ohjaus Maarit Ruikka, lavastus Kaisa Niva, puvut Sari Suominen, valot Teppo Saarinen, äänisuunnittelu ja musiikki Ari-Pekka Saarikko. Rooleissa Jouko Klemettilä, Mika Nuojua, Panu Vauhkonen, Matti Olavi Ranin.
Joskus teatterista poistuu sekavin tuntein. Nyt ei. Olen nauranut. Ja sitten nauru on katkennut. Enkä kysy, miksi, sillä tarina on perustellut itse itsensä. Niin kirkasta, niin aitoa yhteiskunta-analyysiä ja vähillä henkilökuvilla mutta sitäkin tarkemmalla läpivalaisulla tehtyä täyteläistä teatteria!
XXXXX
Vuonna 1968 syntyneen skottikirjailijan Gregory Burken toivottaa riemumielin tervetulleeksi kiinnostavimpien nykydramaatikkojen joukkoon. Hänen näytelmänsä Gagarinin tie valtaa parhaillaan näyttämöitä ympäri Eurooppaa ja hypähtää pian kevyesti myös muihin maanosiin.
Kidnappaus on rikos, jossa ei sinällään ole mitään koomista, päinvastoin. Mutta tässä se saa hyvinkin paljon koomisia piirteitä. Kaksi tehdastyöläistä kidnappaa yhden johtajistaan, joka osoittautuu paitsi vääräksi myös kaikin puolin kiusalliseksi mieheksi. Kapitalisti, joka on yhtä turhautunut kuin hänen tappamistaan suunnittelevat anarkistit, vesittää koko teon.
XXXXX
Kirjailija nauraa ideologioille laidasta laitaan, niin kommunismille, josta muistumana entisen teollisuusalueen katukilvessä lukee vielä Gagarinin tie, kuin eksistentialismille ja monille muille teorioille ja aatesuunnille.
Mutta ihmiselle tässä käsitteiden viidakossa ja hänen pahalleololleen hän ei naura. Kuvaamiensa yksilöiden hämmennyksen, heidän tulkintojensa ja lukuisten yksioikoistamisten kautta hän päinvastoin onnistuu suuntaamaan katsojan empatian siihen kohteeseen, mihin pitääkin. Itsepetos on tuttua kaikille eräänä keinona selviytyä, ja globalisaation tuulimyllyjä vastaan taistelussa eivät auta vanhat aseet. Eivätkä uudet.
XXXXX
Maarit Ruikan ohjaus on jäntevä ja esityksen tunnelma nousujohteinen ja latautunut. Roolimiehitys ei voisi olla onnistuneempi. Jouko Klemettilä tekee yhden parhaista, jollei parhaimman, tähänastisista roolisuorituksistaan väkivaltaan viehtyneenä Eddienä. Näyttelijä on mennyt suorastaan pelottavalla tavalla tämän levottoman, älyllisesti nopean, mutta psyykeltään häiriintyneen roolihahmon sisään. Hän on Eddie, uudenlaisia ilmeitä, hallitsemattomia naurahduksia ja hermostunutta liikehdintää myöten.
Panu Vauhkonen on vetoava hitaampana, uhoavana kyllä mutta pohjaltaan kilttinä ja lapsenomaisena Garynä, joka kuvittelee yltävänsä sankaritekoon niinkin järeällä mielenosoituksella kuin kidnappauksella. Ja Mika Nuojua tarjoaa tälle kaksikolle erinomaisen vastavoiman opiskelijanuorukaisena, jonka kohtalo heittää vartijantehtävän myötä vahingossa mukaan vaaralliseen tilanteeseen. Nuojuan pienieleinen komiikka tepsii vastaansanomattomasti.
Enkä ole nähnyt Matti Olavi Raniniakaan koskaan niin pelkistetysti, puhtaasti tulkitsevana kuin nyt Frankina, joka uhmaa siinä anarkismia missä itse elämää.
XXXXX
Näytelmän loppu on raju, eikä sitä siten voi mitenkään suositella aivan nuorelle katsojakunnalle. Nuoria aikuisia sen sijaan katsomossa oli ensi-iltayleisöstä valtaosa. Eikä ihme. Teos puhuu Sami Parkkosen oivallisena suomennoksena juuri sen kieltä.
XXXXX
Tarinassa kuvataan sen henkilöiden kaivostyöläistaustaa. Myös Suomella on ollut mainarinsa sekä omassa maassa että siirtolaisina Amerikassa. En malta olla mainitsematta tätä yhdistävää piirrettä, enkä toistakaan, jotenkin niin tutunomaista. Kun Gregory Burkelta -ohjelmalehtisen mukaan – kysyttiin, heijastaako hänen näytelmänsä jollain tavalla maskuliinisuuden kriisiä, tämä vastasi:
-Ei meillä Skotlannissa sitä ole. Me vain vedämme kännit ja tappelemme keskenämme. Tätä on jatkunut jo vuosikausia.