Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Viivi ja Wagner

Kaarina Naski – Länsi-Uusimaa – 01.05.2006

EI SITÄ VOI NAURAMATTA KATSELLA

Esityksen, jonka työryhmään kuuluu ”kärsävastaava”, täytyy olla erilainen, ainakin aavistuksen verran sikailumielinen. Ja Wagnerhan on. Kera Viivin sekä edellisten sukupolvien naisten, joissa on särmää – tai miksi tahansa sitä nyt sitten puolivallattomasti voisi kutsuakaan – hän saa edustamansa suomalaisen miehen näyttämään vähemmän salonkikelpoiselta. Vielä kun otetaan suvusta appi, Julli ja Fylli ja tuonpuoleisista itse Saatana, niin kyllä siinä yleisölle kyytiä järjestyy.


Juba Tuomolan sarjakuvahahmojen näyttämönvaltausta voi tervehtiä ilolla jo pelkästään ilmiön harvinaislaatuisuuden takia. Tuhkatiheään tällaista ei Suomessa tapahdu. Toiseen tarkoitukseen luotujen fiktiivisten henkilöiden elinvoima kun ei itsestään selvästi kanna rampin yli. Nyt se kantaa, ja mikäs sen mukavampaa.

XXXXX

Epäilemättä sekä Viivi että Wagner ovat rohkealla kädellä luonnosteltuja nykypäivän ihmiskuvia, joiden prototyyppejä monet muistavat oikeasti sukulais- tai tuttavapiiristään jo niiltä ajoilta kun isä lampun osti. Taiteilijana Tuomola vetää tietenkin reilusti yli, ja Tiina Puumalainen on tarttunut innolla tähän teatterille otolliseen komedianaruun ja nykäissyt kunnon otteella. On syntynyt, jollei nyt sentään uutta komedian lajia, niin alalaji vähintäänkin.

Wagnerin suosio myös näyttämöllä perustunee paljolti siihen, että hänet koetaan ”hyvänä jätkänä”, jollainen elelee nynnyimmänkin sohvaperunan uumenissa. Juuri samalla lailla moni röhkii kotioloissaan ja yhtä moni mielisi muttei uskalla. Myös Viivin kaltaisia naisia ovat meikämaan huushollit pullollaan – kotien selkäranka on näin erityisen taipuisaa, periksi antavaa laatua, vaikka siitä välillä ääntä lähteekin. Mutta tasa-arvon edetessä ei ole ihme, vaikka wagnerintauti vaanisi myös naisten piikkikorkojen tietämissä…

XXXXX

Toteutuksessa vallitsee ilo ja leikki aina näyttämökuvaa, puvustusta, musiikkia ja koreografiaa myöten. Se tyrmää välillä julkeudellaan mutta ihastuttaa yllätyksellisyydellään, osaavalla näyttelijäntyöllään ja huumorillaan, jonka käynnistimenä on iso ymmärtämys ihmiselämän ja käytöskuvioiden kiemuroita kohtaan.


Sari Siikander ja Risto Kaskilahti vetävät nimiroolit yhtä ilmeikkäästi kuin notkeasti ja pintakeveästi mutta niin, että katsoja vakuuttuu siitä keskinäisestä lämmöstä ja säpinästä, joka Viivin ja Wagnerin suhdetta pohjaltaan kannattelee.


Karaoke-ilta helvetissä – mitä merkillisimpiä unia voi nähdä – on näytelmän nousukohtia, mutta esitys huipentuu sukulaisten vierailuun. Pia Runnakolla on herkullinen rooli mummona, ja hän selviytyy siitä täysin pistein. Ei tietenkään ilman koko ryhmän voimakasta ja heittäytyvää läsnäoloa.


Sokerina pohjalla Heidi Heralan riemastuttava anoppi-irrottelu. Niin viuhtoo Viivin äiti kuin paraskin sparraaja. Siinä peruukki vipajaa, repliikit lentelevät kuin vappupallot, ja auts, mikä jalkatyö – epäilemättä sellaisella kehissä pysytään…