Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Viivi ja Wagner

Liisa Kukkola – Etelä-Saimaa – 29.04.2006

WAGNERIAANISTA ELÄMÖINTIÄ


Ette muuten usko, miten mahtavia sukulaisia Viivillä on! Siinä jää Wagnerinkin kummallisuus koulupojan tasolle, kun Viivin mummo tai Fylli-täti tai Julle-setä astuu kehiin.
Mummo (Pia Runnakko) on esimerkiksi niin rivo, että ronskinkin ihmiset korvat alkavat kärytä kun tämä antaa elämänohjeita tyttärentyttärelleen ja Fylli-täti (Sanna Saarijärvi) niin tyhmä että tekoälyllä varustettu blondikin sen tajuaa.

Ja entäs Julle-setä (Eppu Salminen) sitten. Kaikilla on jonkin sortin kokemusta siitä savolaistyyppisestä ukosta, joka on ainoastaan omasta mielestään hauska ja mielellään sen myös kaikille ja joka paikassa kertoo. Julle-setä ei ole sellainen vaan voittaa savolaisäijän ärsyttävyydessään sata nolla.

TIINA PUUMALAISEN ohjaama Viivi ja Wagner ei tosiaankaan ole suosittujen ja rakastettujen sarjakuvahahmojen siirtämistä stripistä sellaisenaan teatterilavalle vaan kahden tutun hahmon luomista ihan omaan, erittäin eloisaan maailmaan.

Vitsit eivät tyhjene latauksestaan joka kolmannessa kuvassa, ja vaikka draaman kaarta ei löydy kaivurillakaan, niin ilokseen sitä katselee kun ammattilaiset lataavat ja antavat mennä täysillä.

Lavalla venytetään ja liioitellaan kaikkea nokkelasti ja tyylitellysti, ryöstöviljellään tehokkaasti populaarikulttuurin tuotoksia ja ratsastetaan niillä iloisen estottomasti yli kaikkien aitojen.

Itse asiassa sarjakuvasta tuttu dialogi on lähes tulkoon toissijaista tässä fyysisessä ilotulituksessa.

Henkilöhahmojen luonteet, heidän väliset kemiansa ja koko tunnelma saa hurmoksellisen luonteensa puhtaasta näyttelemisestä ja asioiden saattamisesta teatteriksi. Milloin viimeksi olet nähnyt isossa ja tärkeässä sivuroolissa jääkaapin?

VIIVIN ÄITIÄ näyttelevä Heidi Heralan ei tarvitse kuin ilmestyä lavalle ja kaikki tietävät heti jo kaulajänteistä, minkälainen tyyppi tämä on: erittäin takakireä vanha sitruuna, joka rupeaa heti järjestelemään tyttärensä elämää tultuaan tämän kotiin. Kertakaikkisen hieno suoritus.

Risto Kaskilahti on Wagnerina lyömätön sika. Entistä vaikeampi on ajatella Wagneria vain possuna, kyllä siinä niin paljon inhimillisiä ominaisuuksia on. Eppu Salminen taasen osoittaa show-miehen otteensa pariinkin kertaan: ensin Helvetin karaokedeejiinä ja myöhemmin Julle-setänä.

Sari Siikanderin Viivi on koko ajan kuin PMS-kielillä liian tiukaksi viritetty viulu. Minun päässäni Viivi räjähtelee ainoastaan ajoittain eikä vedä sata lasissa koko ajan.

KOVIN PÄÄLLELIIMATTU ja pitkitetty on Wagnerin unikohtaus; se jossa hän vierailee Helvetissä. Mutta ei sillä ole mitään väliä. Elämä tai teatteri ei ole oikeaa ainoastaan silloin kun se on vakavaa ja muoto-opiltaan oikeaa. Antaa palaa vaan.