Onnellinen veli lupaa Jukolle hyvää

Onnellinen veli ei ole suuren suuri spektaakkeli mutta pimenevinä syksyiltoina ehdottomasti nautiskelemisen arvoinen, kerrassaan pieni helmi. Yksinkertaisiin konsteihin luottava puolitoistatuntinen draama lupaa hyvää myös Teatteri Vanhan Jukon tulevaisuuden kannalta, sillä ohjaaja Linda Wallgren aloittaa Jukon johdossa vuodenvaihteessa. Tämän työnäytteen perusteella hän näyttää hallitsevan pienieleisen mutta syvämietteisen teatterin tekemisen. Teksti on Petja Lähteen, jonka tuotannosta ei itselläni ole aiempia kokemuksia. Käsiohjelma tietää kertoa, että hän on näyttelijän uralta kirjailijaksi ponnistanut helsinkiläinen ja että Onnellinen veli on hänen toinen näytelmänsä.

Kyseessä on eräänlainen roadtrip

On kaksi veljestä. Päiviö on menestynyt ja onneton bisnesmies, Pyy on laitokseen suljettu vaaraton hullu, jatkuvasti onnellinen. Pyy on kuolemassa syöpään, ei-hullun veljen pitäisi välittää hänelle uutiset. Alkaa pitkä matka pohjoiseen, juurille. Hailuodossa asuu ehkä isä, joka on veljekset jo syntymässä hylännyt. Siitä saadaan aikaan ihmisen kokoinen komedia, joka nauraa hyväntahtoisesti Suomelle ja suomalaisille. Matkallaan Pyy ja Päiviö tapaavat esimerkiksi konduktööri Kari Tapion, tamperelaisissa baareissa viihtyvän Olli Lindholmin ja Harry Potteriksi itsensä mieltävän Jare Tiihosen. He ovat kaikki hieman vinksallaan, mutta onneksi Pyyllä on eriskummallinen vaikutus ihmisiin: hän säteilee ympärilleen sopuisuutta ja hyvää mieltä. Tätä kautta eriskummallinen esitys pääsee kiinni siihen, miten outo asia onni onkaan ja kuinka se tuntuu pakenevan niitä, jotka sitä kuumeisimmin etsivät.

Tiivis teksti, josta kaikki ylimääräinen tuntuu pois putsatulta, muistuttaa enemmänkin proosarunoa kuin draamaa mutta ei ole hiukkaakaan vaikeaselkoinen. Wallgrenin leikkisä ja hienovireinen episodiohjaus korostaa kertomuksen absurdia pohjavirettä entisestään. Pertti Koivula ja Riitta Havukainen mestaroivat hienosti puolenkymmentä roolia kumpikin. Koivula säväyttää klovnina, joka ei osaa lopettaa itkemistä (tekijät ovat antaneet pellelle roolinimeksi Tommi Läntinen). Riitta Havukainen jää mieleen ronskina taksikuskina. Antti Lang on mahtavan sympaattinen Pyynä, Pekka Huotari viehättävän särmikäs Päiviö. Ja loppu, se on tietysti kaunis.

A happy brother promises good things for Juko

Happy Brother is not a big spectacle, but it is definitely worth enjoying on darkening autumn evenings, a small gem altogether. The one-and-a-half-hour drama, which relies on simple tricks, also bodes well for the future of Teatteri Vanha Juko, as director Linda Wallgren will start at the helm of Juko at the turn of the year. Based on this work sample, he seems to have mastered the art of making small-minded but profound theatre. The text is by Petja Lähde, whose work I have no previous experience with. The script knows that he is a Helsinki-based writer who has risen from his acting career and that The Happy Brother is his second play.

It’s a kind of road trip

There are two brothers. Päiviö is a successful and unhappy businessman, Pyy is a harmless madman locked up in an institution, constantly happy. Pyy is dying of cancer, his non-crazy brother should pass on the news to him. A long journey to the north begins, to the roots. Hailuoto may be home to a father who has abandoned the brothers at birth. It makes for a human-sized comedy that laughs good-naturedly at Finland and the Finnish people. On their journey, Pyy and Päiviö meet, for example, conductor Kari Tapio, Olli Lindholm, who enjoys the bars of Tampere, and Jare Tiihonen, who considers himself Harry Potter. They are all a little twisted, but luckily Pyy has a strange effect on people: he radiates harmony and good mood around him. In this way, the bizarre performance gets to grips with how strange happiness is and how it seems to escape those who are most feverishly looking for it.

The concise text, from which everything unnecessary seems to have been cleaned out, is more reminiscent of a prose poem than a drama, but it is not at all difficult to understand. Wallgren’s playful and subtle episodic direction further emphasizes the absurd undertone of the story. Pertti Koivula and Riitta Havukainen mastered half a dozen roles each well. Koivula thrills as a clown who can’t stop crying (the creators have given the clown the role name Tommi Läntinen). Riitta Havukainen will be remembered as a rough taxi driver. Antti Lang is the wonderfully sympathetic Pyynä, Pekka Huotari the charmingly edgy Päiviö. And the ending, of course, it’s beautiful.

En lycklig bror lovar gott för Juko

Happy Brother är inget stort spektakel, men det är definitivt värt att njuta av på mörkare höstkvällar, en liten pärla i stort. Det en och en halv timme långa dramat, som bygger på enkla trick, bådar också gott för Teatteri Vanha Jukos framtid, då regissören Linda Wallgren börjar som huvudtränare i Juko vid årsskiftet. Baserat på detta arbetsprov verkar han ha bemästrat konsten att skapa småsint men djupgående teater. Texten är av Petja Lähde, vars verk jag inte har någon tidigare erfarenhet av. Manuset vet att han är en Helsingforsbaserad författare som har stigit upp från sin skådespelarkarriär och att The Happy Brother är hans andra pjäs.

Det är en slags roadtrip

Det finns två bröder. Päiviö är en framgångsrik och olycklig affärsman, Pyy är en harmlös galning inlåst på en institution, ständigt lycklig. Pyy håller på att dö i cancer, hans icke-galna bror borde berätta det för honom. En lång resa norrut börjar, till rötterna. Hailuoto kan vara hem för en far som övergav bröderna vid födseln. Det blir en komedi i människostorlek som skrattar godmodigt åt Finland och det finska folket. På sin resa möter Pyy och Päiviö till exempel dirigenten Kari Tapio, Olli Lindholm, som njuter av barerna i Tammerfors, och Jare Tiihonen, som ser sig själv som Harry Potter. De är alla lite förvridna, men lyckligtvis har Pyy en märklig effekt på människor: han utstrålar harmoni och gott humör omkring sig. På så sätt får den bisarra prestationen grepp om hur märklig lycka är och hur den verkar undkomma dem som mest febrilt söker den.

Den koncisa texten, från vilken allt onödigt verkar ha rensats bort, påminner mer om en prosadikt än ett drama, men den är inte alls svår att förstå. Wallgrens lekfulla och subtila episodiska regi understryker ytterligare berättelsens absurda underton. Pertti Koivula och Riitta Havukainen bemästrade varsin halvdussin roller väl. Koivula är spännande som en clown som inte kan sluta gråta (skaparna har gett clownen rollen Tommi Läntinen). Riitta Havukainen kommer att bli ihågkommen som en tuff taxichaufför. Antti Lang är den underbart sympatiska Pyynä, Pekka Huotari den charmigt kantiga Päiviö. Och slutet, förstås, det är vackert.