Arvio: Kimalluksen kaupunki
Vauhdikkaasti seikkaillen suoraan Kimalluksen kaupunkiin
Koko perheen teatteriesitykset otetaan aina riemulla vastaan. Brittikirjailija Philip Ridleyn kirjaan pohjaavasta tarinasta on syntynyt Helsingin Kaupunginteatteriin perin houkutteleva ja säihkyvä esitys. Kimalluksen kaupunki on moderni satu. Se on sitä jo parikymmentä vuotta sitten julkaistun alkutekstin osalta, mutta varsinkin Helka-Maria Kinnusen oivallisen dramatisoinnin ansiosta, joka tuntuu yhdistelevän sekä vanhoja ”dickensiläisiä”, tummia aineksia että nykypäivää ja ajattomuutta. Katsoja tapaa merkillisiä tai merkillisen tutunomaisia hahmoja siltojen alta tai kuninkaallisista kerroksista, tyyppejä joilla on omat pelisääntönsä. Toimintoja säätelee se, että kuninkaan mieliksi on oltava tai muuten on silmä mustana.
Näytelmä on lapsiyleisöä omaan ajatteluun ja kannanottoon innostava seikkailu, jonka saa lentoon sekä Kari Rentolan oikeilla aaltopituuksilla oleva ohjaus että erinomainen visualisointi.
”Lähtöasemalla” omassa pienessä kodissaan ovat Kasper ja hänen äitinsä Pumppu. Poika hoitaa ruusuja ja palvelee ja hemmottelee äitiään, jottei tämä menettäisi säihkettään. Kun Pumppu pysyy kauniina ja tyytyväisenä ja saa säännöllisin väliajoin lempikakkuaan, on Kasperillakin kaikki hyvin. Tai ainakin päällisin puolin, sillä kai se nyt aika tylsää on, kun ei ole naapurissa kavereita eikä kauemmas ole meneminen. Mutta sittenpä putkahtaakin jostain otsakiehkurakundi Hurmuri, joka rupeaa oitis ystäväksi ja neuvoo Kasperille tien lähikaupunkeihin Kadotukseen ja Kimallukseen. Taakse jää Pumppu, ja tilalle tulevat Hurmuri ja muut argonautit (argonautti on lainasana kreikkalaisesta tarustosta). Tämä sankarijoukko kokee selviytyä miten parhaiten pystyy Katujen Kuninkaan alamaisuudessa. Kuningas on pahis, eikä valtakunnassa ole muutenkaan kaikki hyvin. Pelko, kiivaus ja kiukuttelu on yleistä, ja oma etu menee kaverin edun edelle. Kasper joutuu pohtimaan oikeata ja väärää, oppimaan ja tarkistamaan käsityksiään. Paetaan, jahdataan, uskalletaan asettua heikomman puolelle. – Tässä sitä on ”tietokonepeliä” ihan livenä.
Jari Pehkonen tekee vuolaan antautuvasti roolinsa itsekkäänä ja ilkeänä kuninkaana. Hän ampuu niin paljon yli ”yök-arvioissaan” – mistä ja kenestä ei tykkää – että on pikemminkin huvittava kuin pelottava. Koko kuninkaan hovi omine erityispiirteineen on kiintoisa ja ilmaisussaan tuore. Tiimin jäsenistä monet ovat tehneet urallaan paljonkin lastenteatteria, ja se näkyy todella luontevasta heittäytymisestä Ridleyn tarinaan.
Aikuiskatsoja voi nähdä henkilöissä, kerronnassa ja näyttämökuvassa surrealistisia, toden ja ylitodellisen rajamailla olevia piirteitä kun taas lapsi viehättyy aikuishahmojen käyttäytymisen tai pukeutumisen ristiriitaisuuksista ja juonen yllättävyydestä. Isotkin ihmiset voivat pelätä pimeää, yöperhosia, kiusaamista tai rähjäämistä. Jotkut menevät jopa suunniltaan kun lakattu kynsi katkeaa tai on luovuttava ”hurmankiehkurasta”.
Jouko Klemettilä on hassunilmeikäs Puudeli, Leena Rapola säikky mutta huolekas kuninkaan ekatärkeä palvelija Into, ja Naksuttelijan roolissa viisaita taiteesta ja saamattomista poroporvareista latelee koko kansan kuuluville Marjut Toivanen.
Aino Seppo varustaa kauniin Pumpun este- ja kosmetiikalla. Hän on banoffi-piirasta (banaania, toffeeta ja kuohukermaa) ja poikaansa rakastava, omasta säihkeestään lumoutunut äitihahmo. Tarinan juonenpunoja on laatinut niin hänelle kuin Kasperillekin kasvutarinan. Hannes Suominen on vetoava ja reipas, selkeästi replikoiva Kasper.
Vieruspaikalla istuneen 9-vuotiaan Konstan lemppariroolihahmoksi osoittautui Hurmuri/Iikka Forss. ”Kun se oli iloinen ja hassu, kutsui kaikkia sälleiksi ja oli niin ylpeä tukastaan”. Argonauteista ja heidän asusteistaan, ei vähiten kypärämalleista riitti kysymistä, ja valtavan kokoiset koirakeppinuket tekivät vaikutuksen niin Konstaan kuin yleisöön ylipäätään. Samanikäisen Joonan suosikki oli kalju nainen (rohkea neito Tuutilulla/Sanna-June Hyde). ”Se oli kyllä hieno!” Joona ihasteli myös kuninkaan ”kahvipaketeista tehtyjä vaatteita” ja jännitti muiden mukana, saadaanko ryöstetty ja isoon kelloon vangittu äiti pelastetuksi vai ei. Siitä hän – enempää kuin Kasperkaan – ei oikein pitänyt, että Pumppu alkoi sanoa myös poikansa uusia kavereita kullaksi. ”Vähän surullista sellainen”, tuumi Joona.
Jos kysyt mikä oikeasti saa kaupungin kimaltamaan, niin esitys vastaa mm. näin: Toinen toisistaan välittäminen. Itsekkyydestä tinkiminen. Ja luonnon suojeleminen.
Kaarina Naski