Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Mestari

Kirsi Hietanen – Kirsin Kirjanurkka -blogi – 21.11.2015

Mestari-näytelmä Helsingin kaupunginteatterissa

”Oikea kirjaihmisten näytelmä!” taisin huikata blogikaverilleni Suketukselle, kun torstaina poistuimme Helsingin kaupunginteatterin Pengerkadun näyttämöltä sateiseen iltaan. Olimme juuri seuralaistemme kera olleet kutsuvieraina Daniel Kehlmannin näytelmän Mestari suomenkielisessä kantaesityksessä, ja ainakin minä olin vaikuttunut.

Marraskuu alkaa olla siinä vaiheessa, että en pahemmin ehtinyt etukäteen syventyä siihen, mitä olisi illan mittaan tarjolla. Ilahtuneena vain tartuin tilaisuuteen saada arkeen hieman luksusta, ja lähdin ystäväni kanssa matkaan avoimin mielin.

Jälkikäteen luin saamani käsiohjelman huolella ja etsin myös netistä lisätietoa kirjailijasta näytelmän takana. Daniel Kehlmann on saksalaissyntyinen itävaltalaiskirjailija, jolta on ilmestynyt useita romaaneja, novellikokoelmia, esseitä ja runoja sekä kaksi näytelmää. Nelikymppinen kirjailija on toiminut myös kirjallisuuskriitikkona ja runouden opettajana. Kirjallisesta tuotannostaan Kehlmann on saanut useita palkintoja. Romaaneista on toistaiseksi suomennettu kolme: Minä ja Kaminski (Tammi, 2013), Maailman mittaajat (Tammi, 2011) ja Maine (Tammi, 2007).

Mestari sijoittuu johonkin syrjäiseen residenssiin, jossa taidesäätiön amanuenssi Erwin (Jouko Klemettilä) joutuu hoitamaan epäkiitollista tehtäväänsä eli luotsaamaan viisipäiväistä mentorointia. Mentoriksi nuorelle ja lupaavalle ’sukupolvena ääneksi’ kuvatulle näytelmäkirjailija Martin Wegnerille (Iikka Forss) on kutsuttu alan vanha mestari Benjamin Rubin (Taneli Mäkelä). Nopeasti käy ilmi, että kumpikaan kirjailijoista ei ole suostunut paikalle pelkästään pyyteettömistä syistä.

Rubin on kirjoittanut parhaan näytelmänsä 24-vuotiaana, eikä tilanne tietenkään tunnu ikääntyneestä kirjailijasta imartelevalta. Martin Wegnerin vaimo Gina (Sanna-June Hyde) ilmoittautuu oitis Rubinin ja tämän mestariteoksen suureksi ihailijaksi. Wegnerien avioliittoa tuntuu rasittavan tilanne, jossa vaimo tienaa ja mies koettaa tehdä läpimurtoa näytelmäkirjailijana.

Lähtötilanne on siis kaikin puolin jännitteinen. Lisää ristiriitaa luodaan muutaman virkkeen prologilla, jossa Martin muistelee ensikohtaamistaan Rubinin kanssa lämpimästi. Martin on juuri ottamassa vastaan Rubinin nimeä kantavaa palkintoa. Kun sitten nopeasti leikataan tuohon ensikohtaamiseen, on asetelma kaikkea muuta kuin lämmin. Kun mentorointi sitten alkaa Martinin uuden näytelmän teurastuksella, onkin pian pienoishelvetti irti. Taiteilijat raatelevat toinen toisiaan, aviopuolisot avaavat avioliittonsa kipupisteet ja amanuenssi Erwin tekee omat rankat ratkaisunsa.

Kaiken tämän tuoksinassa Kehlmann taitavasti piikittelee koko taidemaailmaa kriitikoista kirjailijoihin ja lukijoihin. Katsomossa harmitti melkoisesti, että on lähes mahdotonta saada sitaatteja näytelmästä! Esimerkiksi kritiikistä Rubin toteaa jotakuinkin, että hyvät kirjat saavat hyviä kritiikkejä, huonot huonoja, hyvät huonoja ja huonot hyviä, koska tietäähän sen, millaista sakkia toimituksissa on töissä. Niinhän se tietysti on. Ja että Martinin on kirjoitettava, koska hän on ryhtynyt kirjailijaksi. Muutenkin Rubinin suuhun on laitettu monia taiteilijuuden ydintä luotaavaa viisautta. Nautin näistä heitoista täysin siemauksin. Samaten Wegnereiden suhteen analyysi on näytelmässä veitsenterävää.

Pengerkadun näyttämö on pieni ja intiimi, ja Mestari toimi siinä hienosti. Visuaalinen tunnelma on rapistunut ja ankeahko. Pitkään ihmettelin, miksi näyttämön keskellä on pieni pyöreä vesiallas, johon pelkäsin useaan otteeseen jonkun näyttelijöistä vahingossa astuvan. Paljastuihan vesialtaan tehtävä sitten lopulta, kunnon tšehovilaiseen tyyliin. Koska interiööri on oikeastaan hieman masentava maanläheisine väreineen, on puvustus kuin vastapainoksi värikäs vaikkakin harkittu. Hauska yksityiskohta ovat silmälasit, joilla on saatu korostettua henkilöhahmojen persoonallisuuksia pienellä mutta näkyvällä tavalla.

Kirjoitan viimeisenä näyttelijöistä, mutta en suinkaan siksi, että he olisivat jotenkin vähämerkityksisiä kokonaisuudessa. Päinvastoin, näytelmän miehitys on mykistävä. Taneli Mäkelä on upea lipevänä, halutessaan hyvinkin charmanttina mutta toisaalta todella rasittavana diivana. Oli hämmentävää ajatella hänen esityksestään nauttiessaan, että samaan aikaan kun Mestaria on harjoiteltu, ovat Breaking the Waves -näytelmän esitykset pyörineet täyttä vauhtia. Miten näin erilaisia rooleja tehdään ja vielä samaan aikaan?!

Iikka Forss tekee myös roolinsa itsevarmuutensa ja malttinsa täysin menettävänä taitelijana hienosti. Muusan rooliin sovitettu ja siitä eroon pyristelevä taiteilijan vaimo, jota siis esittää minulle tuore kasvo Sanna-June Hyde vallan mainiosti, on kiintoisa hänkin. Jouko Klemettilä sopii kuin valettu karikatyyrimaiseen amanuenssin tai kulttuurisihteerin rooliinsa. Kemiat tuntuvat pelaavan loistavasti yhteen, mistä tietysti kiitos kuuluu myös ohjaaja Kari Heiskaselle.

Pidin myös näytelmän kompaktiudesta. Yksinäytöksisyydessä on etuna jännitteen säilyminen, kun imu ei pääse laimenemaan väliajan takia. Tunnin ja vartin mittainen näytelmä on sopiva kerta-annos ainakin arki-iltaan.