Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Vampyyrien tanssi

– Hurja Hassu Lukija -blogi – 18.04.2016

Alkuun täytyy sanoa, että olen enemmänkin käynyt katsomassa pelkkiä näytelmiä, musikaalit eivät jostain syystä ole saaneet innostumaan – kunnes huomasin Helsingin Kaupunginteatterin ohjelmistossa Vampyyrien tanssin. Ja miksi? Tarina on ennestään tuttu Roman Polanskin The Fearless Vampire Killers or Pardon Me, But Your Teeth Are in My Neck (1967) -elokuvasta, joka sekin näytelmän tapaan edustaa kauhukomediaa. Vaativa laji, mutta onnistuessaan todella nautittavaa katsottavaa – aivan kuten tässäkin esimerkillisessä tapauksessa.

Vampyyrien tanssi on kerrassaan huikea musikaali! Jo pelkkä alku oli älyttömän hieno: Quasimodo-tyyppinen rääsyläinen soittamassa urkuja antaumuksella sävelten kajahtaessa voimallisesti salin takaosaan saakka. Se oli menoa se!

Professori Abronsius (Antti Timonen/ Tuukka Leppänen) ja Alfred (Petrus Kähkönen/ Miiko Toiviainen) ovat tulleet syrjäiselle seudulle etsimään vampyyrejä ja asettuvat matkallaan majataloon, jonka omistajan herttaiseen tyttäreen Sarahiin (Raili Raitala/ Anna Victoria Eriksson) Alfred rakastuu. Lähistöllä asuva vampyyri kreivi von Krolock (Jonas Saari/Mikko Vihma) saa kuitenkin Sarahin pauloihinsa ja houkuteltua tämän mukaansa. Professori Abronsius ja Alfred seuraavat jälkiä kreivin linnaan.

Lavasteisiin ja näyttelijöiden asuihin on panostettu oikein huolella yksityiskohtia myöten ja pieneen tilaan on ihmeellisesti saatu mahtumaan kaikenlaista. Näyttävää jälkeä, ihan silmiä hivelee. Toisenlaista silmänruokaa tarjoilee tässä tapauksessa Mikko Vihman esittämä karismaattinen kreivi von Krolock (elokuvaversion kreivi ei sen sijaan mitenkään erityisen miellyttävä ollut), joka olisi varmasti saanut houkuteltua katsomosta aika montakin naispuolista katsojaa mukaansa. Komeaääninenkin vielä!

Toinen laulullisesti todella lahjakas on Raili Raitala, joka valloittaa suurilla, herttaisilla silmillä ja leiskuvan punaisilla hiuksillaan, jotka toivat välittömästi mieleen Sharon Taten elokuvassa esittämän Sarahin. Hyvä ratkaisu. Yhteislauluista ei valitettavasti meinannut aina saada selvää sanoista, yksilauluista yleisesti ottaen sai. Musikaalin komediapuolesta piti suurimmaksi osaksi huolen parivaljakko professori Abronsius ja Alfred. Heillä tuntui pelaavan yhteen todella hyvin. Minä vain nojasin tuolissa taaksepäin ja nautin – ja nauroin.

Kyllä minä etukäteen paljon tältä odotinkin kaiken hehkutuksen keskellä, mutta en joutunut pettymään! Turhaa ei siis se kaikki ylistys ole ollut.