Arvio: Vakavuusongelma
Vakavuusongelma – kotimainen näytelmä ajan ytimessä
Totta vai harhaa?
Kevät tuo mukanaan jälleen uuden näytelmäkattauksen. Yksi Helsingin kaupunginteatterin kevään ensi-illoista on Mika Ripatin tuore näytelmä Vakavuusongelma.
Ripatti muistetaan lukuisista eri televisiosarjojen ja elokuvien käsikirjoituksesta. Esimerkiksi hänen kynästään on syntynyt Tappajannäköinen mies -elokuvan käsikirjoitus. Vakavuusongelmassa Ripatti tarttuu rohkeasti ajankohtaisiin teemoihin: näytelmä ruotii tarkka- näköisesti yksityistämistä, irtisanomisia, ikääntymistä ja unettomuutta.
Näytelmässä kaupungin rakennusmiehet tekevät Lintupuiston uutta kaupunginosaa alueelle, joka on vanhaa järvenpohjaa. Savea riittää ja maa elää. Pientä yliluonnollisuuden tuntua on ilmassa: aivan kuin maa ei haluaisi, että sille rakennetaan. Vai onko se vain päähenkilön mielen aikaansaamaa harhaa?
Työmaa ei välty ongelmilta rakennusvaiheessa: maa ei ole vakaa. Tästä tuleekin näytelmän nimi Vakavuusongelma. Toisaalta nimeä voi lähestyä toisestakin näkökulmasta. Rakennuspalvelua uhkaa yksityistäminen ja irtisanomiset. Tunnelma on silloin kaikkea muuta kuin kevyt.
Mainio kattaus näyttelijöitä
Työmaan mestarina häärii aivan loistava Pertti Koivula. Hän on suorastaan hykerryttävän koominen runsaine rönsyävine puheineen. Näytelmän varsinainen päähenkilö on kuitenkin Jari Pehkosen esittämä Pete. Roolihahmo on pian 50 vuotta täyttävä omissa oloissaan viihtyvä äreä lapiomies. Hän on jo pitkään kärsinyt unettomuudesta ja näkee harhoja. Väsyneenä Pete tekee kohtalokkaan mittavirheen, jolla on surulliset seurauksensa. Peten tarina kietoutuu kaupungin rakennuspalvelun johtajaan mainioon Anjaan. Johtajan roolissa nähdään peräti kaksi näyttelijää. Keski-ikäistä Anjaa esittää Heidi Herala ja nuorempaa versiota Annika Aapalahti. Heidän roolisuorituksensa ovat hyvin koskettavia.
Huumorilla höystettynä
Vakavuusongelman lavastus oli vaikuttava: seinälle heijastetut työmaakoneet valtavine äänitehosteineen loivat uskottavan tunnelman rakennustyömaalta. Näytelmän tunnelma oli kovuudestaan huolimatta lämminhenkinen ja ymmärtäväinen. Pienituloiset työläiset saivat väistämättä katsojien sympatiat. Huumoriakin näytelmässä oli riittävästi, vaikka tyylilajiltaan se on lähempänä draamaa kuin komediaa. Näytelmän loppu oli vaikuttavan koskettava. Moni muukin katsoja oli yhtä vaikuttunut kuin minä. Näytelmän jälkeen aplodit olivat pitkät.