Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Luonnon laki

Suketus – Eniten minua kiinnostaa tie -blogi – 31.01.2016

Luonnon laki

Kari Hotakaisen romaani Luonnon laki (Siltala 2013) tuli näytelmäversiona ensi-iltaan Helsingin Kaupunginteatterin Pengerkadun näyttämölle kuluvan viikon keskiviikkona 27.1. Paikalla olin minäkin, kiitos kutsusta teatterille!

Luonnon laki on ensimmäinen näkemäni näytelmä, joka tapahtuu lähes kokonaan sairaalaoloissa, ja jonka pääosan esittäjä näyttelee roolinsa suurimmaksi osaksi sairaalasängyssä pötköttäen. Jo nämä poikkeuksellisen tuntuiset elementit pitivät kiinnostusta yllä, mutta itse näytelmä hoiti kyllä hommansa yhtä lailla.

Maalämpöyrittäjä Rautala (Pertti Sveholm) joutuu auto-onnettomuuteen ja loukkaantuu pahasti. Suuntana on sairaalan kuntoutusosasto, jossa vastassa on monenlaisia kohtaloita kokeneita potilastovereita, väsyneitä hoitajia, vuotava katto ja rapistuvat seinät. Onnettomuuskohtaus on hieno ja ahdistava, siltä tekee mieli sulkea silmänsä ja sitten kuitenkaan ei.

Rautala on vältellyt ansiokkaasti veroja käytännössä koko aikuisikänsä, ja nyt kun yhteiskunnalla on hänelle totisesti jotakin annettavaa, alkaa laskunmaksu. Tellit ja lellit ovat saattaneet jäädä häneltä ja yhtiökumppaniltaan (Iikka Forss) niin sanotusti vaille huomiota, ja paluu ”todellisuuteen” on raaka ja konkreettinen.

Samalla pitäisi kuntoutua jotakuinkin entiselleen. Viereisessä sairaalasängyssä makaa puukonkutittelusta toipuva Badu (Matti Leino), jolla on oma painolastinsa kannettavanaan. Vuorotta työtä paiskiva sairaanhoitaja Laura (Ursula Salo) painuu aika ajoin siivouskomeroon kuuntelemaan Megadethia jaksaakseen taas seuraavat vihaiset sanat ja loppumattomat yövuorot. Ja taustalla hönkii aina vain Leikkaaja (Matti Olavi Ranin), joka nipsaisee yhden siivun sieltä ja toisen täältä: yhteinen kakku kun on saatava tasapainoon.

Rautalalla on sukset ristissä myös tyttärensä Miran (Sanna-June Hyde) kanssa, joka on viimeisillään raskaana. Mira on monella tapaa isänsä vastakohta, ja isän ja tyttären tapaamiset ja yhteydenpidot päätyvät poikkeuksetta riitaan. Ymmärrystä toista kohtaan on rajallinen määrä, vaikka rakkautta ei puutukaan.

Näytelmä muodostaa monisäikeisen kokonaisuuden, jossa yleinen ja yksityinen, yhteinen ja henkilökohtainen lomittuvat toisiinsa ihmissuhteina, kansantaloudellisina tosiasioina, yhteiskunnallisina epäkohtina ja henkilökohtaisina näkemyksinä.

Luonnon laki on terävän hauska ja paikoin surullinen näytelmä. Huumori on mustaa ja vinoa, eikä traagisempia yksityiskohtia tarvitse erityisemmin katsojalle alleviivata, ne nousevat esiin omalla painollaan. Tarinalla on paljon kerrottavaa, mikä kääntyy hieman kokonaisuutta vastaan: katsoja ei osaa välttämättä päättää, mihin kiinnittyä eniten. Henkilöhahmoja on paljon, osa vain vilahtaa lavalla, eikä kaikista tarinanpätkistä saa oikein kiinni.

Mikä se luonnon laki sitten on? Onko se sitä, että vahvat selviytyvät ja heikot eivät? Vai sitä, että vanhojen on annettava tilaa, jotta uudet mahtuvat mukaan? Onko luonnon lakia se, että kaikesta pitää leikata? Tai se, että hiljaiset jäävät jalkoihin vailla puolustajaa?

Viiltoja riittää, mutta minulle jää näytelmästä toivon hippunen. Ihminen päättää itse, ja yhteiskunta muodostuu ihmisistä, ei koneista tai järjestelmistä. Me voimme valita, mihin rahat sijoitetaan, voimme päättää, miten huolenpito jakautuu. Jos haluamme.

Kari Hotakainen: Luonnon laki Helsingin Kaupunginteatterin Pengerkadun näyttämöllä