Arvio: Pieniä pääosia
Haaveet ovat tavoittelemista varten
Onneksi meillä on Jyrki Karttunen. Koreografi, joka haluaa ja uskaltaa kulkea omia polkujaan ja tehdä teoksia, jotka kaikessa naivissakin hyväntuulisuudessaan ovat kaukana nykytanssin valtavirran usein provosoivan agressiivisista ja seksististä esityksistä.
Karttusen Helsinki Dance Companylle tekemä uusi teos ”Pieniä pääosia” on juuri sellainen. Se myös luottaa liikkeeseen niin paljon, että hopea-asuiset tulevaisuuden ihmiset, jopa puhuvat toisilleen pääasiassa liikkein.
Teosta on markkinoitu Julie Andrewsin tähdittämän ”Sound of Music”–elokuvan muistikuvilla. Kyllä sekä Julie että elokuvan tunnetuimmat laulut ovat esityksessä mukana, mutta mikään Sound of Musicin inkarnaatio esitys ei ole.
Jossakin kaukana tulevaisuudessa pieni ihmisjoukko tuntemattomasta syystä kaihoaa ja yrittää löytää kontaktin tähän musikaalifilmiin ja sen pääosan esittäjään. Etsinnässä on omat mutkansa, mutta lopulta jonkinlainen kontakti saadaan ja kukin pääsee jopa pukeutumaan Julien esiintymisasuun.
Pieniä pääosia voi katsoa vain taitavasti tanssittuna ja sujuvasti etenevänä hupaisana esityksenä, mutta kepeän pinnan alla on myös syvempiä ajatuksia ihmisen inhimillisyydestä. Ja se vuori, jolle musikaalissakin kiivetään voi olla jokaiselle erilainen, enemmän tai vähemmän konkreettinen. Haaveitaan kannattaa tavoitella. Tätä ajatusta voi pitää yhtenä esityksen teemoista.
Esityksen kaikki viisi tanssijaa, Jyrki Kasper, Aksinja Lommi, Heidi Naakka, Kaisa Niemi ja Mikko Paloniemi tekevät tarkkaa, ilmaisullista ja viimeisteltyä työtä. Moni-ilmeinen koreografia ja sen eri tyyliviitteet sujuvat heiltä pinnistämättä.
Tuomas Antikaisen luomaa lavastusta hallitsevat suuret liikuteltavat suorakaiteen muotoiset seinämät, jotka voi halutessaan tulkita vuoriksi. Ja kyllä lopussa nähdään ihan oikeitakin vuoria. Karoliina Koiso-Kanttilan hopeiset avaruusasut ovat tyyliuskollisia ja toimivia. Tuomas Fränti on miksannut ja muokannut äänimaailmaan mielenkiintoisia versioita musikaalin kolmesta tunnetuimmasta laulusta. Vesa Ellilän pääasiassa pehmeän sävyiset valot ovat yhtä kokonaisuuden eräänlaisen lempeän hyväksynnän ilmapiriin kanssa.
Me, jotka olemme aikanaan Sound of Musicimme nähneet, katsomme esitystä varmasti sellaisen viitekehyksen kautta kuin Karttunen on tarkoittanutkin. Sitä en osaa sanoa, mitä teoksesta saavat irti he, joille tämä 1960-luvun suosittu musikaalielokuva ja sen päätähti ovat täysin vieraita.