Saavutettavuustyökalut

Kaupunginteatterin lipunmyynti on jälleen avoinna! Jatkamme vielä peruttujen esitysten lippujen siirtoa ja rahojen palautusta.
Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Komisario Palmun erehdys

Heidi Temmes – Heiteatteriin -blogi – 29.08.2016

Mikko Kivinen ei erehdy

”Silmät tummat niin kuin syksyinen yö!” kajahtaa komeasti Helsingin kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä. Esittäjänä ei ole taivaista astunut Leo Jokela, jonka faniklubilaisten ei kuitenkaan tarvitse loukkaantua, vaan Risto Kaskilahti, joka ei edes pyri olemaan edeltäjänsä inkarnaatio: yhden käden rytmikapula ei heilu, katse ei tuijota jonnekin hämärään, mutta sama marssirytmi täyttää teatterin juuri ennen väliaikaa. Siinä onkin hyvä pitää pieni paussi: kuten Waltarinsa tuntevat tietävät, Kämpissä on tullut vietettyä aikaa nesteiden parissa, kun hetkeksi suvantovaiheessa ollut tarina saa merkittävän käänteen.

Helsingin kaupunginteatterin syksyn ensimmäinen ensi-ilta Komisario Palmun erehdys on alkuperäisteoksen tiukka kopio ja juuri siksi niin ansiokas. Vaikka Kaskilahden Kokki ei olekaan Jokelan luoman hahmon kaltainen jäyhä jököttäjä, muu roolitus ja juonen käänteet sekä näyttämökuva noudattavat ihailtavan uskollisesti alkuperäissovitusta.

Joku voisi ajatella, että tämä olisi näytelmän heikkous, mutta toisin käy. Raila Leppäkosken dramaturgia ja Joel Elstelän ohjaus tuntuvat antavan kunniaa Palmu-elokuville. Juonen käänteistä puuttuvat vain mustavalkoisuus ja kaupunkikuvat, joita alkuperäiselokuvassakin on vähemmän kuin muissa Kassilan Palmu-elokuvissa. Komisario Palmun erehdys on elokuvanakin ennen muuta interiöörikuvausta – ja siksi helposti siirrettävissä näyttämölle. Bruno Rygseckin (Jari Pehkonen) huvila vanhassa Eirassa on luotavissa jopa vanhaan elokuvateatteriin Hakaniemen torin kulmalle.

Näytelmän roolitus on kaiken kaikkiaan onnistunut. Mikko Kivinen arvonsa tietävänä Komisario Palmuna ottaa tilaa enemmän kuin kehonsa verran – kuten Joel Rinne konsanaan. Iikka Forss on isoissa kengissä, joita hän ei päästä lipsumaan: forssimainen Palmun apulainen Virta ei kenties saa näytelmässä Matti Raninin kokoista karakteeria, mutta itseensä tyytyväinen neropatti noloilee näyttämöllä nokkelasti. Leena Uotilan Amalia Rygseck karmii katsojan selkäpiitä – ja kädessään hänellä on kohtalokas päivänvarjo, jonka kova linnunpää tuijottaa teatterinkävijää tiiviisti.

Waltari rakensi Palmu-sarjansa suloisten kliseiden varaan. Hän teki sen kuitenkin niin taiten, ettei kirjojen lukija – tai tässä tapauksessa näytelmän katsoja – häiriinny edes luihumaisesta hovimestarista. Oikeastaan kirjailija rakensi kliseen sisälle irvikliseen: Batlerhan on turmeltuneen Brunon münchausensyndroomainen tekele, keksintö,  suomalainen pikkurikollisuuteen taipuvainen tarjoilija, jolle nuori elostelija antaa uuden, englantilaiseen hovimestariin viittaavan nimen. Tämä kertoo enemmän työnantajasta kuin palvelijasta.

Eero Saarinen tekee Batlerista elokuvahahmoakin niljakkaamman tulkinnan. Tämän hovimestarin esikuvaa tulee hakeaa aivan toisaalta, nimittäin legendaarisen Ylpeys ja ennakkoluulo –sarjan mr Collinsista. Hänen ilmiömäisen karmeutensa loi näyttelijä David Bamber tavalla, joka ei hevin unohdu. Saarinen vaikuttaa tekevän kunniaa Bamberin roolityölle – ja onnistuu siinä mainiosti.

Waltarin teoksen juonta on tässä kohdin turha referoida. Niille, jotka eivät sitä tunne, olisi sääli kertoa loppuhuipennus. Ne taas, jotka ovat Palmunsa katsoneet, saavat todenäköisesti lopullisen katharsiksensa, kun Kivinen juuri ennen valojen sammumista päästää palmumaisen sisäänvetävän hönkäysnaurunsa – ja ympyrä sulkeutuu.

Hyvä viihde ei vanhene, se ei menetä arvoaan vaikka olisi kliseistä, sen merkitys ei pienene kopioinnista eikä roolien ohuudesta. Helsingin kaupunginteatterin Komisario Palmun erehdyksessä on historian havinaa. Voi  todeta, että on rohkeaa tehdä näin edeltäjäänsä muistuttava tulkinta – ja tällä kertaa siinä onnistutaan.