Arvio: Katto-Kassinen
Katto-Kassisen lennokkaassa seurassa kaikki on mahdollista
Helsingin kaupunginteatterin Katto-Kassinen vyöryttää lavalle mainion spektaakkelin.
Katto-Kassinen laittaa neiti Pässin hermot koetukselle.
Kurt Nuotion ohjaama Astrid Lindgrenin klassikko on suurella näyttämöllä ihailtavan nuorekas ja erityisesti perheen teinit angstaavat aidosti. Lavalla nähdään toinen toistaan upeampia efektejä alkaen tietysti lentävästä Kassisesta.
Katto-Kassinen, jota ensi-illassa esitti Sami Hokkanen (kaksoismiehityksen toinen lenkki on Eppu Salminen), on perheen kuopuksen, Pikkuveljen, ikkunalaudalle lentävä poika, joka osaa itsekehuskelun, lastenhuoneen sotkemisen ja keppostelun jalon taidon. Pikkuveljeä esittävä Antti Lang on niin sympaattinen, että leikkisän itserakas Kassinen tuntuu narsistihirviöltä hänen rinnallaan. Risto Kaskilahden näyttelee riemastuttavasti lastenkaitsijaa, vanhaa neiti Pässiä ja kirkastaa toisen puoliajan saaden katsomon raikumaan myös aikuisten nauruista.
Elävä bändi toimii loistavasti ja musiikki onkin kaikkea mahdollista räppisoolosta Ave Maria -aariaan ja perinteisiin yhteislauluihin. Jossain jättiläiskäärmeen ja kung fu -taistelun välillä minut valtaa tunne siitä, että tässä esityksessä mikä tahansa on mahdollista.
Kaiken ikäiset näyttävät viihtyvän, ja dialogissa onkin myös aikuisille suunnattuja koukkuja. Pikkuriikkisen viiden vuoden suositusikärajan alapuolelle jäävä seuralaiseni Oskari nauraa kurkku suorana ja nauttii lennokkaasta menosta, joskin kahden tunnin kesto alkaa loppuvaiheessa puuduttaa. Suurimmaksi puutteeksi hänen mielestään jää se, ettei lentämistä päässyt itse lavalle kokeilemaan. Minun suurin pelkoni puolestaan on, että Pikku-Oskarista kasvaa omahyväinen vastuunpakenija, telkkarista ja valitettavasti myös arkielämästä tuttu, nykypäivän Katto-Kassinen.
Kirjoittaja opiskelee toista vuotta Kallion ilmaisutaidon lukiossa