Saavutettavuustyökalut

Arvio: Katto-Kassinen

Jaakko Kaartinen-Koutaniemi – Nykypäivä – 06.05.2005

Vauhdikas näyttämösovitus
lastenklassikosta


Katto-Kassinen lentää komeasti Helsingin kattojen yllä kaupunginteatterin suuren näyttämön lastenkappaleessa. Astrid Lindgrenin romaanista tehty sovitus on menevää komediaa lapsille ja vanhemmille. Aivan pienimmät tuskin jaksavat seurata kokopitkää näytelmää, mutta kaupunginteatterin suosittelemasta viidestä vuodesta ylöspäin ”meininki on muikea”.


On erittäin arvokasta, että lastenteatteria tehdään suurelle näyttämölle. Katto-Kassinen kuuluu lastenkirjallisuuden peruskiviin ja ansaitsee tulla esitetyksi. Nyt voidaan hyvin toivein jäädä odottelemaan seuraavienkin lastenromaanien dramatisointeja täyspainoisilla resursseilla.


Katto-Kassisessa vuorottelee kaksi miehitystä. Ensi-illassa vuorossa ollut nimiroolin Sami Hokkanen on erittäin kassismainen, ”sopivan pullea” ja pollea. Aivan aito Kaupunginteatterin lentävä mies ei kuitenkaan ole. Jäljelle jääneestä itsetyytyväisyydestään huolimatta hänestä on kaaviloitu miellyttävä ja ystävällinen hahmo. Lindgrenin Kassinen on tosiasiassa välillä aika häijy ja piittaamaton ja sellaisena hänet on kuvattu myös Olle Hellbomin klassisessa elokuvaversiossa. Kaupunginteatterin Kassisen edesottamuksia seuraa vähemmin varauksin kuin romaanin, ja todennäköisesti se on näytelmän kannalta paras ratkaisu.


Pikkuveljen roolin tehnyt Antti Lang oli lavalla luontevin ja vähiten kärjistetty hahmo – onnistunut ratkaisu, joka on myös uskollinen Lindgrenin romaanille. Pikkuvelihän on tavattoman tavallinen poika, jonka tavallisen maailman ikkunoita Kassisen hillittömyys availee.


Toisaalta kaupunginteatterin näytelmässä Pikkuveljen näkökulma jää kuitenkin ohuemmaksi kuin Lindgrenin kirjassa. Alkuperäisessä Katto-Kassisessa käsitellään voimakkaasti lapsen yksinäisyyttä, epävarmuutta ja hyväksynnän tarvetta sekä mielikuvituksen merkitystä – harvassa ovat kirjat, joissa pikkupojan maailmaa niin aidosti kuvataan. Tämä dynamiikka jää reippaan menon ja näyttämöakrobatian jalkoihin, ja vaikkakin elävät koirat lavalla tekevät näytelmästä kuin näytelmästä paremman, kehystarina koiranpennusta, jota pikkuveli halajaa, ei oikein nouse siivilleen.


Tästä syystä näytelmän alku tuntuu odottelevan oikeaa suuntaansa, joka sitten pian lentääkin ikkunasta sisälle. Kassinen vie huomion ja tarinan mukaansa, ja pieni sekä suuri yleisö viihtyy. Se on tietysti suuren näyttämön lastennäytelmän perustarkoituskin, ja siinä kyllä onnistutaan reilusti.


Meno kiihtyy toisella puoliajalla törmäilyjen ilotulitukseksi, joka vastaa hauskalle lastenteatterille asetettavia odotuksia. Varauksitta voi sanoa, että pitkä episodi Kassisen käyttelemän pierupussin ja Risto Kaskilahden hurjan hauskasti karrikoiman lastenhoitaja Pässin kanssa on hervotonta ja loistavaa komediateatteria. Perusasiat naurattavat, se on totuus.
Tärkeintä on, että Katto-Kassista seuratessa kohdeyleisö viihtyy. ”Höh, joko se loppui”, kommentoi ensi-iltaa yksi pikku katsoja. ”Tämä oli hyvä. Tullaanhan uudestaankin teatteriin?”