Arvio: Katto-Kassinen
RIEMUA MULJAUSTEN ÄÄRESSÄ
Risto Kaskilahti varastaa neiti Pässinä koko Katto-Kassisen
Aluksi Helsingin kaupunginteatterin Katto-Kassisessa kinataan ja riidellään miltei loputtomasti. Perhe on kaikesta noin viittä eri mieltä. Olo on ihan kuin kotona. Teatterissa saisi olla toisenlaista.
Sitten itse Katto-Kassinen lennähtää ikkunasta sisään. Pikkuveli saa ajattelulleen tukijan. Astrid Lindgren onkin kirjoittanut Katto-Kassisiinsa itse asiassa kaksi Pikkuveljeä, toden ja toiveen. Itse Katto-Kassinen edustaa kaikkea sitä, mitä Pikkuveli haluaisi olla. Kuka seitsenvuotias ei haluaisi osata lentää.
Tässä vaiheessa Kurt Nuotion ohjaama esitys virkistyy, vaikka itse lentäminen onkin lähinnä vaijereista riippumista vaivaa nähneestä teknisestä toteutuksesta huolimatta.
Mutta vieläkään itse esitys ei oikein sytytä, ei vauhtia antavasta musiikistaan huolimatta.
Ensi-iltamiehityksessä Sami Hokkanen Kassisena ja Antti Lang Pikkuveljenä tekivät tosin raikasta ja uskottavaa työtä, Lang pikkupoikana ehkä vieläkin uskottavampaa. Hokkasen Kassinen tuntui välillä yliponnistelevalta, ehkä silkkaa jännitystään.
Spektaakkelin nimirooli on nuorelle näyttelijälle melkoinen keikka, jos kohta on se sitä kokeneemmallekin. Kakkosmiehityksessä roolin näyttelee Eppu Salminen ja Antti Timonen on toinen Pikkuveli.
Ensi-illan väliajalle joka tapauksessa poistuttiin aika hapuilevin aatoksin, mutta sitten alkoi tapahtua. Väliajan jälkeen peliin astui tarinan lastenhoitaja, hirmuinen neiti Pässi. Siitä eteenpäin suuren näyttämön Katto-Kassinen oli pelkkää juhlaa.
Risto Kaskilahti on nimittäin aivan omaa luokkaansa neiti Pässinä. Loistava koomikko hurmasi kaiken ikäiset katsojansa oitis.
Kurt ja Eppu Nuotion kekseliäs suomennos oli hallussa, niin myös komediailmaisun runsaudensarvi pienintä ja mitä tarkinta piirtoa myöten.
Kaskilahti varastaa koko shown, mutta varastakoon, pieruhuumoria myöten. Niitä riemunpurkauksia, joita hänen loputtomien muljaustensa ja muitten tekemistensä paraati sai aikaan, kuulee teatterissa harvoin. Vastaavaa näyttelijän ja hänen yleisönsä yhteistä hullaantumista saa hakea.
Kyllä Katto-Kassisessa näytellään muutenkin ihan kunnollisesti. Kurt Nuotio ohjaa myös lastenteatteria hyvällä tyylitajulla ja parasta mahdollista arvostaen. Aino Seppo malttavana äitinä ja Matti Rasila kiireisenä isänä edustavat aikuismaailmaa kuvaavasti. Antti Timonen Poku-veljenä ja Tiina Peltonen isona siskona kuvaavat lasten oikukkaita ihmissuhteita samanveroisesti. Matti Laine oli ensi-illan halausta halajavana poikaystävänä salaotteineen liikuttava, etten sanoisi herkullinen, samoin Sanna Saarijärvi Pikkuveljen kaverina.
Koiraroolissaan Shetlannin lammaskoira Milli oli ihastuttavan arvokas, varsinkin ihmisiin verrattuna.
Katariina Kirjavainen oli lavastanut Kassisen kodin yllätysten hullunmyllyksi. Sari Salmelan suunnittelemat puvut lisäsivät värien ilotulituksen hieman harmaaseen yleisnäkymään, jonka Helsinki-viitteillä ei ollut sen kummempaa käyttöä, mutta panivat ne katsojan hoksottimet liikkeelle.
Aikuiset ovat sellaisia ja lapset toisenlaisia.
Jako kahdenlaisiin ja siis erilaisiin ei ole Astrid Lindgrenin kirjoissa yhtä tuhti kuin teatterin konkretisoimana. Onneksi niin lapset kuin aikuisetkin löytävät lopussa toisensa, yhteisen Katto-Kassisensa.
Sitä paitsi, jos kaikki aikuiset olisivat yhtä hurmaavan hulluja kuin on kaupunginteatterin neiti Pässi eli Risto Kaskilahti, niin eipä olisi valittamista. Elämä oli villiä ja Kaskilahden harteilla itse teatterikin jotain aivan muuta kuin räntäsateen runtelema arki.