Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Katto-Kassinen

Tuula Kärki – Kansan Uutiset – 26.04.2005

Katto-Kassinen tekee asiat toisin

HEI, ME LENNETÄÄN

Kun Katto-Kassinen lentää ensimmäisen kerran näyttämölle, on katsomosta
kuultavissa ihmetyksen täyttämä ihastus. Teatteri on ihmeellistä,
teatterissa osataan lentää!


Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä ensi-iltansa torstaina
saaneessa Katto-Kassisessa riittää lapselle katsottavaa. On hienot
näyttelijät, suuret helsinkimäiset kulissit, asiaankuuluvat puvut, osaava
bändi, liikettä, tuota lentämisen taikuutta. Astrid Lindgrenin kirjaan
perustuva näytelmä on ehkä meluisampi ja vauhdikkaampi kuin kirja, jossa on
aikaa luoda itse mielikuvansa, niin kuin kirjassa pitääkin olla.


Katto-Kassisesta huokuu se, että se on tehty tosissaan. On mietitty, mitä
lapsikatsoja odottaa, millä hänet saa elämään näytelmän sisälle,
osallistumaankin siihen.


Vaikka seitsenvuotias sanoo tauolla, että ei Katto-Kassista ole oikeasti
olemassa, näytöksen aikana hän on täysillä mukana tarinassa ja
Katto-Kassisen, ihanan itsekeskeisen onnellisen riiviön puolella. Astrid
Lindgrenillä
olikin erityinen taito luoda anarkistisia hahmoja, joita lapset
rakastavat, sellaisia, joihin hyvää käytöstä arvostavat vanhemmat
automaattisesti suhtautuvat epäillen. Katto-Kassinen tekee sen, mitä kiltti
Pikkuveli ei saa tehdä: sotkee, keppostelee, pitää päänsä. Mikäpä sen
vapauttavampaa.


Tämän kaiken kaupunginteatterin työryhmä on onnistunut siirtämään
näyttämölle.

Katto-Kassinen
tekee mitä lystää


Onko Katto-Kassista olemassa? Sitä tässä pohditaan. Tarinassa Pikkuveli on
yksinäinen, kunnes hänelle ilmestyy ystäväksi Katto-Kassinen, katolla asuva,
propellin avulla lentävä mies parhaassa iässä. Muu perhe – äiti, isä, veli
ja sisko – toheltavat omiaan eikä kenelläkään ole aikaa Pikkuveljelle.
Kukaan ei ota häntä tosissaan.


Katto-Kassinen tekee, mitä lystää ja Pikkuveli kantaa seuraukset, sillä
eihän kukaan usko, että Kassista on olemassa. Mutta ainakin Pikkuveljellä on
hauskaa.


Eppu ja Kurt Nuotio ovat omistaneet suuren osan elämästään
lastenkulttuurille. Kiitos siitä heille. Kurt Nuotion kokemus musikaalien
tekijänä näkyy myös tässä näytelmässä: musiikki rytmittää, roolisuoritukset
ovat fyysisiä, jopa akrobaattisia. Kokonaisuutta värittää kohdeyleisön
kunnioitus. On mahtavaa, että kaupunginteatteri uhraa arvokkaan suuren
näyttämönsä taas kerran perheille. Toki pienimuotoisemmat lattianäytelmätkin
ovat lapsille tärkeitä ja tervetulleita, jopa järisyttäviä, mutta välillä
kokonaisvaltainen elämys näyttävine lavastuksineen on paikallaan aikana,
jolloin lapset ovat tottuneet visuaalisuuteen.

Karikatyyreja
Riittää


Alku vaatii kuitenkin kärsivällisyyttä. Perheen nuoriso (Antti Timonen ja
Tiina Peltonen
) riitelee jopa aggressiivisesti niin, että näytelmän alussa
se jopa ahdistaa. Se lienee aika todellista perhe-elämää, mutta
roolihahmojen karikatyyrimäisyys tekee siitä vähän outoa. Äiti (Aino Seppo)
on huolestunut, mutta saamaton. Isäkin (Matti Rasila) on huolestunut, mutta
kiireisen poissaoleva. Vähän laahaavan alun jälkeen näytelmä kuitenkin
muuttuu ratkiriemukkaaksi: se on näyttävä, siinä on lasten mielestä mehukas
dialogi ja ajatuksella tehdyt roolihahmot.


Pikkuveli ja Katto-Kassinen ovat näytelmän isot roolit ja niissä on tilaa
sävyille. Antti Lang on herkkä seitsenvuotias Pikkuveli ilossaan, surussaan,
ihmetyksessään ja murjotuksessaan. Sami Hokkanen onnistuu ilkikurisessa
nimiroolissa. Näytelmässä on kaksoismiehitys ja näitä rooleja esittävät myös
Antti Timonen ja Eppu Salminen.


Muut roolit ovatkin karikatyyriomaisia. Risto Kaskilahti päästää neiti
Pässinä irti kykynsä kehollisena irrottelijana, farssinomaisena
ilottelijana. Rosvot taitavat kattokiipeilyn ja Pikkuveljen kaverit ovat
seuranneet, miten lapset oikeasti puhuvat ja liikkuvat.


Lapsia vähän häiritsee se, että näytelmässä osa roolihahmoista kulkee eri
nimillä kuin kirjassa. Lohi on Pässi, Pipsa Pike ja rosvotkin on uudelleen
nimetty.