Arvio: Taju
Kylmät väreet kulkevat pitkin ihoa, kun katsoo näyttelijä Ursula Salon vahvaa, tunteisiin suoraan iskevää tulkintaa Taju-näytelmässä. Olen nähnyt hänet Helsingin kaupunginteatterissa monena vuosien mittaan, mutta uskaltaisiko nyt sanoa: Ursula Salo tekee elämänsä roolin taidemaalari Tyko Sallisen Taju Birgitta Tiara -nimisenä tyttärenä.
Näyttelijän tulkinnassa on kaikki, mitä tarvitaan: omat elämänkokemukset ja luja ammattitaito. Hän tekee roolin kuin vereslihalla, tunteissaan täysin paljaana ja samalla hallittuna.
Mutta ei ole näytelmäkään mikä tahansa. Liisa Urpelaisen kirjoittama ja Laura Jäntin ohjaama Taju kertoo lahjakkaan, despoottisen ja tunteissaan muista piittaamattoman isän ja tyttären välisestä suhteesta. Jäntin ote hienoon tekstiin on tiukka, ja varsinkin ensimmäinen puoliaika on hengästyttävän intensiivinen. Jälkiosa puolestaan hieman pitkitetty.
Tyko Sallinen (1879-1955) syntyi Pohjanmaalla kiihkeään lestadiolaiseen perheeseen, ja vaikka hän karkasi kotoaan 14-vuotiaana ja vaellusvuosiensa jälkeen valmistui yhdeksi Suomen merkittävimmistä taidemaalareista, ei hän koskaan päässyt jyrkkyydestään irti.
Taju syntyi Sallisen ja tämän kuvataidetta opiskelleen Helmi Vartiaisen (1888-1920) toiseksi lapseksi. Helmi tunnetaan lukuisista Sallisen Mirri-maalauksista, joissa hän toljottaa hölmistyneenä, porsaannenäisenä naisena. Maalaukset paljastavat paljon Sallisen vaikeasta suhteesta naisiin.
Perheen 2-vuotiaan esikoisen Tyko Sallinen oli vienyt vaimoltaan salaa sisarensa luokse Kööpenhaminaan, eikä tämä nähnyt enää koskaan tytärtään. Pienen Tajun Sallinen riisti vaimoltaan avioeron jälkeen, vaikka tyttö oli määrätty erossa äidilleen. Helmi Vartiainen kuoli hämärissä olosuhteissa, kun Taju oli 8-vuotias. Äidin ikävä jäi häneen loppuelämäksi.
Taju (1912-1966) eli lapsuutensa ja kasvunsa naiseksi vaikean isän kanssa. Taiteellisten vanhempien lapsesta tuli kuitenkin kirjailija, joka tunnetaan Irja Salla -nimisenä. Viimeisen kirjansa Isä ja minä (1957) hän kirjoitti Nikkilän mielisairaalan potilaana. Kirja on yritys kirjoittaa uusiksi lapsuus ja isäsuhde. Se oli yritys muistaa mennyt kauniina, yritys tavoittaa rakkaus, jota hän ei isältään saanut.
Ursula Salo on Taju vauvana, pikkutyttönä, miehiä nielevänä aikuisena naisena ja lopulta mieleltään järkkyneenä Nikkilän potilaana. Vahvana vastanäyttelijänä nähdään isän roolissa SanteriKinnunen, jonka raju suoritus kylmää katsojaa.
Rauno Ahonen, Antti Lang ja Iida Kuningas heittäytyvät upeasti roolista toiseen, ja flyygelin takana istuva Eero Ojanen on myös säveltänyt näytelmän musiikin.
Laura Jäntti kirjoittaa näytelmän käsiohjelmassa: ”Muistikuvia lapsuuden tunnelmista ja hetkistä on loputtomasti. Kun yhden kaivaa esiin, ilmestyy sen alta kymmenen jo unohtunutta. Onneksi muisti on armelias. Valoisat muistot on helpompi kantaa.”
Niitä sanoja jäin vielä illalla pitkään miettimään. Mitä muistamme omasta lapsuudestamme?