Saavutettavuustyökalut

Onko sinulla vielä liput peruttuun esitykseen? Muistathan vaihtaa lippusi uusiin tai hakea hyvitystä - tee se nyt täyttämällä hyvityslomake täällä!
Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Taju

Pasi Puranen – Pessin ja Illusian luona – 14.11.2016

Ursula Salon näyttelijäntyö nousee vahvasti keskiöön Helsingin Kaupunginteatterin uutuusteoksessa Taju. Salo on Taju Sallisen roolissa näyttämöllä lähes koko kaksi ja puolituntisen näytelmän. Intensiivisesti, koskettavasti ja vahvasti onkin! Tajun on käsikirjoittanut Liisa Urpelainen ja sen on Kaupunginteatterin Pengerkadun näyttämölle ohjannut Laura Jäntti

Taju on intensiivinen, lähes vereslihainen kuvaus kirjailija Taju Birgitta Tiara Sallisen elämästä. Teos on kertomus vanhenevasta Tajusta Nikkilän mielisairaalassa, jossa hän alkaa kirjoittaa muistelmateosta isästään, kuuluisasta taiteilijasta, Tyko Sallisesta. Taju haluaa kirjoittaa isän pois elämästään ja vapautua isän painolastista. Näytelmä etenee takaumien kautta ja keskiöön näyttämöllä nousevat Tajun lapsuusvuodet yhdessä isän ja äidin kanssa sekä muistot stipendiaattivuosilta sotaa käyvästä Saksasta vuosilta 1943–1944. 

Salo tulkitsee kirjailija Tajun roolin tarkasti. Tulkinnassa on jotain äärimmäisen herkkää ja hän saa rooliinsa myös paljon erilaisia nyansseja. Salon näyttelijäntyö on tiivistä, jopa pusertuneen vähäeleistä ja hän onnistuu sitä kautta tuomaan päärooliinsa sellaisen annoksen aitoutta, että katsomossa säpsähtelee. 

Salon roolityö Taju Sallisen elämän läpi vaatii muuntautumiskykyä. Salo onnistuu roolissaan yhtä lailla pienenä pelokkaana lapsena, Saksassa stipendiaattina kirjailijanalkuna, kuin Nikkilän mielisairaalassa isänsä elämäkertaa kirjoittavana psyykepotilaana. Salon tulkinnassa on mukana aitoa läsnäoloa ja hän tulkitsee Tajun myös lapsena hyvin luontevasti, sortumatta helppoihin ratkaisuihin, joilla näkee joskus lapsirooleja tulkittavan. 

Tajun tarina on rankka ja hurja monella tapaa. Urpelaisen teksti ja Jäntin ohjaus ovat hienoa teatteritaidetta. Sellaista, joka ei pelkkää tummia sävyjä eikä rankkojakaan aiheita. Muistilla ja muistoilla on taipumus olla meille armollisia. Elämä elettynä voi olla hyvin erilainen kuin elämä kerrottuna tai kirjoitettuna. Näin Taju Sallisen (kirjailijanimeltään Irja Salla) kohdallakin näyttää olleen. Hän kirjoitti isästään siloitellun ja kaunistellun, aikalaistensa ihasteleman elämäkerran.

Roolitus on Jäntin ohjauksessa kokonaisuudessaan onnistuneen vahva. Santeri Kinnunen Tyko Sallisena on onnistunut tulkinta välillä lähes pelottavan aggressiivisesti käyttäytyvästä ja äreästä miehestä. Näytelmän Tyko suhtautuu sekä vaimoonsa että tyttäreensä halveksivasti ja vähätellen, mitätöiden heidän tekemisiään ja olemistaan. Hänen suhteensa naisiin on vihamielinen. Kinnunen on saanut tulkintaansa tytärtään vielä mielisairaalassakin piinaavana, isän jo kuolleena hahmona, annoksen pelottavaa manipulatiivisuutta. Iida Kuningas Tajun Helmi-äitinä on rakastava ja huolehtiva hahmo. Kuninkaan tulkinta on myös herkkä ja hän onnistuu tuomaan näyttämölle koskettavan, lastaan rakastavan äitihahmon, joka ei kuitenkaan lopulta mahda mitään itseään piinaavalle Tykolle. 

Näytelmässä on myös useita onnistuneita sivurooleja, joista herkullisimpia ovat Tajun Saksan vuosina kohtaamat pensionaatti Klaran kabareehahmot Albert (Rauno Ahonen), Herbert (Antti Lang) ja Allie (Iida Kuningas). Sopivan ronskin, paikoin absurdinkin huumorin kautta teos saa myös sitä sopivasti keventäviä elementtejä. Eero Ojasensävellykset ja sovitukset rytmittävät esitystä selkeästi. Lavalla nähdään myös muutamia todella vauhdikkaita ja ammattitaitoisia roolinvaihtoja sivuroolien välillä. Enpä myöskään muista aiemmin nähneeni näyttämöllä yhtä hurjaa joulupukkia (Rauno Ahonen)…

Saksan vuosinaan Taju tapaa myös useita saksalaisia sotilaita. Merkille pantavaa on, miten tulkinnassa saksalaissotilaiden mielipiteet pitkittyneestä sodasta ovat jo muuttuneet sodanvastaisiksi ja Natsi-Saksaa kritisoiviksi. Saksalaisella rautatieasemalla tapahtuu myös yksi näytelmän herkemmistä ja lyyrisimmistä kohtauksista, kun Taju ja nuori Etelä-Italian -rintamalle palaamaan joutuva sotilas (Antti Lang) rakastuvat. Kohtaus on yhtä aikaa myös hyytävä ja näistä kontrasteista se rakentuu mieleenpainuvaksi. 

Antti Mattilan lavastus on niukka, mutta antaa näin tarinalle tilaa kuulua ja tarinan hahmoille ja Sari Salmelanpuvustuksen tilaa näkyä. Eikä hyvässä ja intensiivisessä draamassa aina niin paljon lavastetta tarvitakaan. Aikauden värimaailmaan sopivat turkoosit pylväät ja loppukohtauksen taulukangasta pitkin valuva verenpunainen, selkäpiitä karmiva maali ovat vaikuttava. 

Taju pitää katsojan otteessaan. SE vie mukanaan myötäelämään päähenkilön kohtaloa ja pohtimaan hänen kauttaan sekä elämän synkempiä puolia kuin hetkessä, pienistäkin asioista murheen keskellä kuplivaa iloa ja lämpöä.