Arvio: Taju
Isä ja tytär näyttämöllä
Kirjailija Irja Sallan, oikealta nimeltään Taju Sallisen, viimeinen teos oli omaelämäkerrallinen Isä ja tytär (1957). Siinä tytär kertoo suhteestaan taiteilijaisäänsä Tyko Salliseen (1879–1955). Sen sävy on sovinnollinen ja kaukana siitä, millaiseksi Liisa Urpelaisen Taju-näytelmä suhteen kertoo. On tunnettu totuus, että Taju-tytär kaunisteli asioita kovin paljon.
Taju-näytelmä on kiinnostava psykologinen tutkielma lapsen riepottelusta vanhempien kesken. Näytelmä perustuu faktoihin Taju Sallisen (1907–1966)
elämän todellisuudesta. Tyttö syntyi Sortavalassa ja eli varhaisvuotensa äitinsä kanssa siellä sekä Viipurissa. Isä kuitenkin haki tytön Hyvinkäälle taiteilija-ateljeehensa mutta vei sitten Helsinkiin. Taju Sallinen kiinnostui sodan ajan Saksasta ja kävi tutustumassa maahan, myös sen haureelliseen elämään, koki kauniin rakkauden, palasi kotiin ja vietti viimeiset vuosikymmenensä Nikkilän sairaalassa. Mieli ei kestänyt kaikkea elämän raadollista todellisuutta.
Taju-näytelmä sai kantaesityksensä 10.11. Helsingin Kaupunginteatterin Pengerkadun näyttämöllä Laura Jäntin ohjauksessa. Nimiosassa on täydellä intensiteetillä ja tarkalla näyttelijätyöllä vaikuttava Ursula Salo. Antti Lang ja Rauno Ahonen muuntautuvat hetkessä etenkin pianisti Eero Ojasen säestäminä. Tyko Sallisen roolissa on Santeri Kinnunen ja äitinä Iida Kuningas. Näytelmä ei junnaa, sillä Urpelaisen teksti on antanut ohjaajalle mahdollisuuden reippaaseen tulkintaan.
Ursula Salo vangitsee seuraamaan pelokkaan ja kiintymystä huutavan lapsen kokemuksia, jotka hyvin ymmärrettävällä tavalla sotkevat aikuistuneen naisen elämää. Hänellä ei ole taitoja solmia ihmissuhteita, ja lopulta ollaan näytelmän alkutilanteessa – sairaalassa, jossa kirjailija Irja Salla naputtaa raivokkaasti kirjoituskonetta.
Elämässä on monta totuutta: oikea ja kuviteltu. Sen tämä näytelmä osoittaa karulla tavalla. Tajussa on ”lasista lapsuutta” samoin kuin peiteltyjä totuuksia, kuten äidin varhaisen kuoleman syy. Isä kieltää Tajulta jopa jokaisen lapsuuden murresanan, ei yhtäkään ”mietä”.
Irja Sallan kymmenkunta teosta kertovat fiktiota ja muistelmia, joiden lajityypit menevät sekaisin. Salla oli kuitenkin ymmärrettävästi 1940-luvun suosikkikirjailijoita aikana, jona moni saattoi löytää yhtymäkohtia ankaran kasvatuksen, onnen ja pettymysten sekä epävarmuuden välillä.